Tämäpä ihmisen velvollisuuden tunnustaminen onkin pääasia kolmannessa vastauksessa kysymykseen: mitä on tekeminen?
Minä koetin olla itseni edessä valehtelematta, minä koetin karsia itsestäni viimeisetkin jäännökset sivistystäni ja lahjojani koskevasta väärästä käsityksestäni ja katua, mutta kysymystä ratkaistessani asettui tielleni uusi vaikeus: tehtäviä oli niin paljon kaikenlaisia, että oli tarpeen neuvo, mitä nimenomaan oli tehtävä. Ja vastauksen tähän kysymykseen sain, kun vilpittömästi kaduin sitä pahaa, jossa elin. Mitä on tekeminen? — kysyvät kaikki ja kysyin minäkin niin kauan kuin, luullen suuria kutsumuksestani, olin näkemättä sitä, että minun ensimäinen ja tinkimätön velvollisuuteni oli itse itseäni ruokkia, vaatettaa, rakentaa huoneitani ja niitä lämmittää, sekä tässä asiassa palvella muita, sillä siitä saakka kuin maailma on ollut olemassa, on tämä ollut jokaisen ihmisen ensimäinen ja tinkimätön velvollisuus.
Tässä työssä yksin ihminen täysin tyydyttää luontonsa ruumiillisia ja henkisiä vaatimuksia: itsensä ja omaistensa ruokkiminen, vaatettaminen ja varjeleminen on ruumiillisten tarpeiden tyydyttämistä, sen tekeminen toisille ihmisille on henkisen tarpeen tyydyttämistä.
Kaikki muu ihmisen toiminta on vasta silloin laillista, kun tämä ihmisen ensimäinen tarve on tyydytetty.
Otaksuipa ihminen kutsumuksensa olevan minkä tahansa: toisten ihmisten hallitsemisen, kansalaistensa puolustamisen, jumalanpalvelusten pitämisen, toisten opettamisen, keinojen keksimisen elämän sulostuttamiseksi, maailman lakien löytämisen, ikuisten totuuksien esittämisen taiteellisissa kuvissa, — niin järjelliselle ihmiselle on hänen velvollisuutensa ottaa osaa taisteluun luonnon kanssa oman ja toisten ihmisten elämän ylläpitämiseksi aina oleva kaikkein ensimäisenä ja epäilemättömimpänä. Se on sitä oleva jo senvuoksi, että ihmisille on kaikkein tarpeellisinta heidän elämänsä ja niinmuodoin, suojellakseen ja opettaakseen ihmisiä ja tehdäkseen heidän elämänsä miellyttävämmäksi, täytyy suojella itse elämää, mutta minun poisjäämiseni taistelusta, toisten työn hyväkseen käyttäminen on toisten elämän hävittämistä.
Niin ollen on järjetöntä ja mahdotonta palvella ihmisten elämää sitä hävittämällä.
Luopumista taistelusta luonnon kanssa seuraa aina välttämätön rangaistus — joko ruumiillisen tai järjellisen elämän turmio. Jos ihminen, eläen yksin, vapauttaa itsensä velvollisuudesta taistella luonnon kanssa, niin hän saa heti sen rangaistuksen, että hänen ruumiinsa kuihtuu. Jos taas ihminen vapauttaa itsensä tästä velvollisuudesta pakoittamalla toisia sitä täyttämään ja turmellen heidän elämäänsä, niin hän heti saa sen rangaistuksen, että hänen järjellinen elämänsä, s.o. elämä, jolla on järjellinen tarkotus, häviää.
Minun entinen elämäni oli minut siihen määrin turmellut, meidän maailmassamme on tuo ensimäinen ja epäilemätön Jumalan tai luonnon laki niin salattu, että minusta näytti kummalliselta, peloittavalta, jopa häpeälliseltäkin tuon lain täyttäminen, ikäänkuin voisi olla kummallista, peloittavaa ja häpeällistä ikuisen epäilemättömän lain täyttäminen, mutta ei siitä luopuminen. Ensin minä kuvailin, että tämän asian toimeenpanemiseen tarvittiin jotakin erityistä toimenpidettä, samanmielisten yhdistymistä, perheen suostumusta, maalle muuttoa. Sitten ikäänkuin hävetti herättää ihmisten huomiota ryhtymällä semmoiseen meikäläisissä oloissa tavattomaan työhön, kuin ruumiillinen työ, enkä tiennyt miten alkaa.
Mutta kun vaan ymmärsin, ettei mitään erityistä toimintaa ollut keksittävä, vaan että oli ainoastaan palaaminen väärästä asemasta, jossa ennen olin ollut, luonnolliseen, että oli ainoastaan oikaistava se valhe, jossa olin elänyt, niin kaikki nuo vaikeudet katosivat.
Mitään erityisiä toimenpiteitä tai toisten suostumusta ei koskaan tarvita, sillä aina, olinpa missä asemassa hyvänsä, on ihmisiä, jotka ruokkivat, vaatettavat ja suojelevat paitsi itseänsä myöskin minua, ja kaikkialla kaikissa olosuhteissa voin tehdä sitä itse itselleni ja heille, jos minulla riittää siihen aikaa.