Niin tekeekin rikkaitten luokkain sokea lauma, mutta vaara yhä kasvaa, ja hirmuinen tilinpäivä lähenee.
Kolme on seikkaa, jotka osoittavat rikkaille luokille heidän elämänsä muutoksen välttämättömyyttä: oman persoonallisen ja omaisten onnen tarve, jota ei voi tyydyttää rikkaitten ihmisten kulkemalla tiellä, tarve tyydyttää omantunnon ääntä, joka silminnähtävästi on mahdotonta nykyisellä tiellä, sekä uhkaava ja yhä kasvava elämän vaaranalaisuus, jota ei voi millään ulkonaisella keinolla poistaa. Kaikki nämä kolme seikkaa vaativat rikkaita luokkia muuttamaan elämänsä, sillä tavalla muuttamaan, että se tyydyttäisi sekä onnentarvetta että omaatuntoa ja poistaisi vaaran.
Ja semmoinen muutos voi olla vaan yksi: heretä pettämästä, katua ja tunnustaa, että työ on elämän ilo eikä kirous.
Mutta mitäs siitä seuraa, jos minä 10, 8, 5, tuntia teen ruumiillista työtä, jonka mielellään suorittavat tuhannet talonpojat sen rahan edestä, jota minulla on? — sanotaan tähän.
Siitä on ensiksikin se yksinkertainen ja varma seuraus, että sinä tulet iloisemmaksi, terveemmäksi, reippaammaksi, hyväntahtoisemmaksi ja saat kokea tosi elämää, jota olet paennut, tai jota sinulta on salattu.
Toiseksi seuraa se, että, jos sinulla on omatunto, et tule kärsimään, niinkuin nyt kärsit, nähdessäsi ihmisten työntekoa, vaan sinulla tulee aina olemaan iloinen tietoisuus siitä, että sinä päivä päivältä yhä enemmän tyydytät omantuntosi vaatimuksia ja vapaudut siitä hirveästä tilasta, jossa pahuutta on niin paljon kokoontunut, että on mahdotonta tehdä hyvää ihmisille. Sinä olet tunteva iloa, kun saat elää vapaasti ja voit tehdä hyvää. Sinä puhkaset akkunan ja näet sen siveellisen maailman piirin, joka on ollut sinulta peitettynä. Ikuisen kostonpelon sijaan olet tunteva pelastavasi toisiakin tästä kostosta ja, mikä on pääasia, vapauttavasi sorretuita julmasta vihan ja koston tunteesta.
"Mutta naurettavaahan on", sanotaan tavallisesti, "meidän, meidän piirimme ihmisten, syvämielisine filosoofisine, tieteellisine, taiteellisine, kirkollisine, yhteiskunnallisine kysymyksinemme, meidän: ministerien, senaattorien, akadeemikkojen, professorien, taiteilijain, meidän, joitten ajasta on neljännestunnillakin jo suuri arvo, tuhlata aikaamme kenkiemme puhdistamiseen, perunain istuttamiseen, tai kanojen ja lehmän syöttämiseen y.m.s. töihin, joita meille ja meidän edestämme ilolla tekee meidän piharenkimme, kyökkipiikamme ja tuhannet ihmiset." Mutta miksikäs me sitten itse puemme vaatteet yllemme, pesemme itsemme, miksikä me itse kävelemme, tarjoamme tuolia naisille, vieraille, avaamme ja suljemme ovia, autamme vaunuihin nousemaan, teemme senkin seitsemän asiaa, joita ennen tekivät meidän edestämme orjat?
Sentähden, että katsomme niin pitävän tehdä, että ihmisarvo sitä vaatii, että se on ihmisen velvollisuus.
Sama on laita ruumiillisen työnkin.
Ihmisen arvon mukaista, hänen pyhä velvollisuutensa on käyttää hänelle annettuja käsiä siihen mihin ne ovat aijotut, eikä siihen, että ne veltostuisivat, että niitä ainoastaan pestäisiin ja puhdistettaisiin ja että niitä käytettäisiin vaan ruuan ja juoman suuhun panemiseen ja paperossin pitelemiseen.