Semmoinen merkitys on ruumiillisen työn harjoittamisella jokaiselle ihmiselle joka yhteiskunnassa, mutta meidän yhteiskunnassamme, missä luopuminen tästä luonnon laista on tullut kokonaisen ihmispiirin onnettomuudeksi, on ruumiillisen työn harjoittamisella vielä toinenkin merkitys — semmoisen saarnan ja toiminnan merkitys, joka poistaa ihmiskuntaa uhkaavaa hirmuista kurjuutta. Sanoa, että sivistyneelle ihmiselle on ruumiillisen työn harjoittaminen vähäpätöistä, on samaa kuin temppeliä rakennettaessa sanoa: mitä tärkeätä siinä on, että kivi asetetaan tasaisesti paikoilleen?
Jokaisen suuren työn tunnusmerkkinä on se, että sitä tehdään huomaamattomuudessa, vaatimattomuudessa, yksinkertaisuudessa: ei kyntäminen, ei rakentaminen, ei karjan paimentaminen, eipä edes ajatteleminenkaan käy päinsä erityisessä valaistuksessa, univormuun puettuna ja kanuunain jyskeessä. Valaistus, kanuunain jyske, musiikki, univormut, loisto, joihin olemme tottuneet yhdistämään toimen tärkeyden käsitettä, ovat päinvastoin aina todistuksena toimen tärkeyden puutteesta.
Suuret työt, tosi työt ovat aina yksinkertaisia ja vaatimattomia.
Ja semmoinen on se suuri tehtävä, joka on meidän edessämme: niitten hirmuisten ristiriitojen ratkaiseminen, joissa elämme.
Ja työt, jotka ratkaisevat nämä ristiriidat, ovat noita vaatimattomia, huomaamattomia, naurettavilta näyttäviä töitä: itsensä palveleminen, ruumiillinen työ omaksi hyväkseen ja toisten hyväksi. Ne ovat meidän, rikkaitten ihmisten, tehtävinä, jos me käsitämme asemamme onnettomuuden, sydämmettömyyden ja vaaranalaisuuden.
Mitä siitä seuraa, jos minä ja joku kymmenkunta ihmistä olemme halveksimatta ruumiillista työtä ja pidämme sitä välttämättömänä onnellemme, omantuntomme rauhalle ja turvallisuudellemme? Seuraa se, että tulee olemaan yksi tai useampia kymmenkuntia ihmisiä, jotka, joutumatta kenenkään kanssa taisteluun, ilman hallinnollista tai vallankumouksellista väkivaltaa ratkaisevat itselleen ratkaisemattomalta näyttävän, koko maailman vastattavana olevan kysymyksen, ja ratkaisevat sen niin, että heidän sen johdosta tulee olemaan parempi elää, että heidän omatuntonsa tulee rauhallisemmaksi ja että vainot lakkaavat heitä peloittamasta, seuraa se, että toisetkin ihmiset näkevät, että heidän kaikkialta etsimänsä onni on heidän luonansa, että ratkaisemattomilta näyttävät ristiriidat omantunnon ja maailman järjestyksen välillä ratkaistaan mitä helpoimmalla ja ilahuttavimmalla tavalla, ja että ympärillä olevia ihmisiä pitää lähestyä ja rakastaa, eikä pelätä.
Ratkaisemattomalta näyttävä kysymys on vanha kysymys toisten työn hyväkseen käyttämisestä, joka meidän aikanamme ilmenee omaisuudessa.
Ennen ihmiset käyttivät toisten työtä hyväkseen suorastaan väkivallan, orjuuden kautta, nykyään se tapahtuu omaisuuden avulla.
Omaisuus on meidän aikanamme juurena kaikkeen pahaan: niitten ihmisten kärsimyksiin, joilla sitä on tai joilta se puuttuu, niitten ihmisten omantunnon vaivoihin, jotka sitä väärin käyttävät, ja siihen vaaraan, joka uhkaa syntyä yhteentörmäyksestä omaisuutta omaavien ja sitä vailla olevien välillä. Omaisuus on pahan juuri ja kuitenkin se on se, jonka hankkimista tarkottaa koko nykyisen yhteiskuntamme toiminta, se, mikä ohjaa koko maailmamme toimintaa.
Valtiot, hallitukset vehkeilevät ja sotivat omaisuuden vuoksi — Reinin rannoilla, Afrikassa, Kiinassa, Balkanin niemimaalla olevan maan vuoksi. Pankkiirit, kauppiaat, tehtailijat, maanviljelijät tekevät työtä, viekastelevat, kiusaavat itseänsä ja muita omaisuuden vuoksi; virkamiehet, käsityöläiset hikoilevat, pettävät, sortavat, kärsivät omaisuuden vuoksi; oikeudet, poliisi suojelevat omaisuutta; pakkotyö, vankilat — kaikki niin kutsuttujen rangaistusten kauhut ovat olemassa omaisuuden vuoksi.