Minä pidän itseäni omaisuutenani ja toista ihmistä omaisuutenani.
Minun täytyy osata laittaa päivällistä. Jos minulla ei olisi taikauskoa toisen ihmisen omistamisesta, niin minä, opettaisin tuon taidon, niinkuin jokaisen muunkin tarpeellisen taidon, todelliselle omaisuudelleni, s.o. ruumiilleni, mutta nyt minä sen sijaan opetan kuviteltua omaisuuttani, ja tuloksena on, että kokkini ei minua tottele, ei tahdo tehdä minulle mieliksi, jopa karkaakin minun luotani tai kuolee, ja minä jään herätettyine, mutta tyydyttämättömille tarpeineni, kykenemättömänä oppimaan ja tietäen, että olen noihin puuhiin kokin vuoksi tuhlannut yhtä paljon aikaa, kuin olisin tarvinnut itse oppiakseni. Sama on laita rakennusten, vaatteitten, huonekalujen, maan, rahan omistamisen. Jokainen kuviteltu omistaminen herättää minussa suhteettomia tarpeita, jotka eivät aina ole tyydytettävissä, ja riistää minulta mahdollisuuden hankkia todelliselle ja varmalle omaisuudelleni, ruumiilleni, niitä tietoja, taitoja, tottumuksia, sitä kehitystä, joita olisin voinut hankkia.
Tulos on aina se, että minä turhaan kulutan voimani, välistä koko elämäni semmoiseen, mikä ei ole ollut eikä ole voinut olla minun omaisuutenani.
Minä laitan kuvitellun oman kirjaston, oman taulukokoelman, oman kortteerin, omat vaatteet, hankin omat rahat, ostaakseni niillä, mitä tarvitsen, ja loppu on se, että puuhatessani tämän kuvittelun omaisuuden kanssa, niinkuin se olisi todellinen, kadotan kokonaan tietoisuuden siitä, mikä on minun todellinen omaisuuteni, jota todella voin käyttää työhön, joka voi olla minulle hyödyksi ja joka aina on vallassani, ja siitä, mikä ei ole eikä voi olla minun omaisuutenani, nimitinpä sitä miten hyvänsä, ja joka ei voi olla toimintani esineenä.
Sanoilla on aina selvä merkitys siihen asti, kunnes me tahallamme annamme niille väärän merkityksen.
Mitä merkitsee sana omaisuus? Omaisuus on se, mikä on annettu, mikä kuuluu minulle yksinomaan, se, mitä voin käyttää mieleni mukaan, se, mitä ei kukaan minulta voi ottaa pois, mikä jää minun omakseni elämäni loppuun asti, ja se, jota minun täytyy käyttää, enentää, parantaa.
Semmoisena omaisuutena on jokaiselle ihmiselle ainoastaan hän itse.
Mutta itse asiassa tässä merkityksessä ajatellaankin tavallisesti kuviteltua omaisuutta, jonka vuoksi onkin olemassa kaikki paha maailmassa: sodat, tuomiot, teloitukset, vankilat, sekä ylellisyys, turmelus, murha ja ihmisten perikato.
Mitäs sitten seuraa siitä, että kymmenkunta ihmistä kyntää, hakkaa puita, tekee kenkiä ei pakosta, vaan tietäen että ihmisen pitää tehdä työtä ja että, mitä enemmän hän tekee työtä, sitä parempi se hänelle on? Seuraa se, että kymmenkunta ihmistä tai vaikkapa vaan yksi ihminen niin hyvin tietoisuudessaan kuin itse työssä näyttää toisille, että se hirmuinen paha, josta he kärsivät, ei ole kohtalon laki, Jumalan tahto tai historiallinen välttämättömyys, vaan taikausko, joka ei ollenkaan ole voimakas eikä peloittava, vaan heikko ja mitätön, ja johon täytyy heretä uskomasta, niinkuin epäjumaliin, vapautuaksensa siitä ja rikkoakseen sen kuin hataran hämähäkin verkon.
Ihmiset, jotka rupeavat työskentelemään täyttääkseen elämänsä iloista lakia, s.o. työn lakia, vapautuvat kurjuutta kohdussaan kantavasta omaisuuden taikauskosta, ja tuon valeomaisuuden suojelemista varten olemassa olevat maailman laitokset osoittautuvat heille tarpeettomiksi, jopa vastuksellisiksikin; kaikille selvenee, että nämä laitokset eivät ole tarpeellisia, vaan vahingollisia, keksityitä ja vääriä elämän ehtoja.