Sisällisessä suhteessa tulee semmoinen ihminen aina olemaan onnellisempi sitä, joka tavoittelee omaisuutta, sillä jälkimmäinen ei koskaan ole saavuttava sitä, mihin hän pyrkii, jota vastoin edellinen aina, voimiensa mukaan, heikkona, vanhana, kuolevana saa täyden tyydytyksen ja ihmisten rakkauden ja myötätuntoisuuden.
Tämmöiset ovat siis seuraukset siitä, että jotkut hupsut rupeavat kyntämään, valmistamaan kenkiä y.m.s. sen sijaan, että polttelisivat paperosseja, pelaisivat vistiä ja ajelisivat pitkin kaupunkia kuletellen ikäväänsä mukanaan niitten 10 tunnin aikana, jotka henkisen työn tekijällä on joka päivä vapaana.
Seuraa se, että nuo hupsut itse työssä näyttävät, että se kuviteltu omaisuus, jonka vuoksi ihmiset kärsivät, piinautuvat ja piinaavat toisia, ei ole tarpeen onnea varten, on vaan vastuksena ja pelkkää taikauskoa, — että todellista omaisuutta on ainoastaan oma pää, omat kädet, omat jalat, ja että, voidakseen todelliseksi hyödykseen ja ilokseen käyttää tätä omaisuutta, täytyy hyljätä väärä käsitys ulkopuolella ruumista olevasta omaisuudesta, johon me kulutamme elämämme parhaat voimat. Seuraa se, että nämä ihmiset näyttävät, että vasta silloin, kun ihminen herkeää uskomasta kuviteltuun omaisuuteen, vasta silloin hän kehittää todellisen omaisuutensa: kykynsä, ruumiinsa niin, että ne antavat hänelle satakertaisen hedelmän ja onnen, josta meillä ei ole käsitystäkään, ja tulee olemaan semmoinen hyödyllinen, voimakas, hyväluontoinen ihminen, joka, viskasipa hänet minne tahansa, aina putoo jaloilleen, aina on kaikille veljenä, kaikille käsitettävä, tarpeellinen ja kallis. Ja ihmiset, nähdessään tuon yhden, tai nuo kymmenen hupsua, tulevat ymmärtämään, mitä heidän kaikkien on tekeminen aukaistakseen sen hirmuisen solmun, johon heidät on solminut omaisuuden taikausko, vapautuakseen siitä onnettomasta tilasta, joka heidät saa yhteen ääneen valittamaan.
Mutta mitä voi yksi ihminen semmoisessa joukossa, joka on toista mieltä?
Ei mikään väite selvemmin kuin tämä osoita niitten erehdystä, jotka sitä käyttävät.
Kas tässä esimerkki. Työmiehet hinaavat lotjaa vasten virtaa. Voiko tosiaankin olla olemassa semmoista tyhmää hinaajaa, joka kieltäytyisi tarttumasta köyteen senvuoksi, ettei hän yksin kykene lotjaa hinaamaan.
Se, joka tunnustaa, että hänellä, paitsi eläimellisen elämisen, syömisen ja nukkumisen oikeuksia, on jokin inhimillinen velvollisuus, tietää varsin hyvin, mikä tämä inhimillinen velvollisuus on, aivan niinkuin sen tietää hinaaja. Hinaaja tietää hyvin, että hänen on vaan tartuttava köyteen ja kuljettava määrättyä, valmiiksi tallattua polkua. Hän rupeaa etsimään mitä ja miten hänen on tehtävä ainoastaan silloin, kun hän heittää köyden käsistään. Sama on laita kaikkien ihmisten, jotka tekevät yhteistä työtä, sama on laita koko ihmiskunnan: jokaisen on tartuttava köyteen ja kulettava isännän määräämään suuntaan vasten virtaa. Ja sitä varten onkin annettu sama järki kaikille ihmisille, että tämä suunta aina olisi sama.
Ja tämä suunta on niin silminnähtävä ja varma sekä koko meitä ympäröivien ihmisten elämässä että kunkin ihmisen omassa tunnossa, ja niinikään koko ihmisten ilmituomassa viisaudessa, että ainoastaan se, joka ei tahdo tehdä työtä, saattaa sanoa, ettei hän sitä näe.
Mitäs tästä sitten seuraa?
Se, että yksi tai kaksi ihmistä rupeaa hinaamaan. Sen nähdessään yhtyy niihin kolmas, ja niin alkavat parhaat ihmiset toinen toisensa perästä hinata siksi kunnes lotja lähtee liikkeelle, vetäen mukaansa nekin, jotka eivät vielä ymmärrä, mitä on tekeillä ja mitä varten.