Ei melkein yksikään minun vanhemmista tottumuksistani eikä makusuunnistani miellyttänyt häntä. Hänen tarvitsi vain silmäkulmiansa rypistää tai pikimmältään vilaista minuun, kun jo tiesin, ettei se mitä olin sanomaisillani ollutkaan hänen makunsa mukaista. Välistä hän ei tarvinnut kuin katsahtaa puoleksi säälien puoleksi ylenkatseellisesti minuun, niin en enää välittänyt siitä, mitä ennen olin rakastanut. Kun sattui, että hän tahtoi antaa minulle jonkin neuvon, niin oli kuin olisin heti ymmärtänyt, mitä hän tahtoi sanoa. Hän kyseli minulta katsoen suoraan silmiini, ja tuo katse, se sai minun ilmaisemaan sen ajatuksen, jota hän tahtoikin esille. Silloiset ajatukseni ja tunteeni eivät olleet omiani, hänen ajatuksensa ja hänen tunteensa, jotka äkkiä tulivat omikseni, täyttivät koko olentoni ja kirkastivat sen. Aivan huomaamattani aloin katsoa kaikkea toisilla silmillä — sekä Katjaa että talonväkeä, Sonjaa, itseäni ja omia toimianikin. Kirjat, joita olin ennen lukenut vain ikävästä päästäkseni, muuttuivat äkkiä elämän parhaimmaksi huvitukseksi. Ja tämä kaikki johtui siitä, että me kaksi, hän ja minä, niin usein keskustelimme kirjoista, luimme niitä yhdessä, — ja siitä, että hän ne minulle toi.
Kun olin ennen Sonjan kanssa työskennellyt häntä opettaen, olin minä pitänyt näitä opetustunteja raskaana ja vaivaloisena velvollisuuden työnä. Sergei Michailovitsh oli nyt usein läsnä tunneilla ja nyt tuotti Sonjan edistymisen seuraaminen minullekin iloa.
Kokonaisen soittokappaleen ulkoa oppiminen oli minusta ennen tuntunut mahdottomalta, mutta nyt kun tiesin, että Sergei Michailovitsh tulee kuuntelemaan sitä, että hän mielellään soittoani kehaseekin, — nyt saatoin kolme- neljäkymmentä kertaa soittaa päästä päähän samaa kappaletta samalla istumalla. Katja rukka sai tukkia pumpulilla korviansa, mutta minusta ei soittoni vain ikävältä tuntunut. Iänikuiset sonaattini saivat yhtäkkiä kokonaan uuden sisällön, sointuivat entistä paljoa paremmin. Katjakin, jonka tunsin kuin itseni ja jota rakastin koko sydämmestäni, oli muuttunut silmissäni. Nyt vasta ymmärsin, ettei hän ollut ollenkaan velvollinen olemaan yhtäaikaa äitinämme ja ystävänämme ja orjanamme. Nyt käsitin tämän rakastettavan olennon, hänen uhraavaisuutensa ja mukautavaisuutensa, käsitin kuinka suuresti kiitollinen pitäisi minun oleman hänelle kaikesta. Minä rakastin häntä nyt sata kertaa enemmän kuin ennen.
Hän Sergei Michailovitsh, oli myös opettanut minua katsomaan väkeämme, talonpoikia, talon palvelijoita, kokonaan toisilla silmillä. Naurettavaa on ajatella, että seitsemääntoista ikävuoteeni saakka olin elänyt heidän keskellänsä ja kuitenkin pysynyt yhtä vieraana heille kuin niillekin, joita en ollut koskaan nähnyt. En ollut kertaakaan ajatellut, että hekin rakastavat, toivovat ja kärsivät niinkuin minä.
Puutarhamme, metsämme ja peltomme olin tuntenut varhaisimmasta lapsuudestani, mutta nyt näin niissä äkkiä ihan uutta viehätystä, uutta kauneutta.
Turhaan ei ollut Sergei Michailovitsh sanonut, että elämässä on olemassa ainoastaan yksi varma onni: — elää toisille. Ensin näytti tämä minusta oudolta, en voinut ymmärtää sitä, mutta tämä vakuutus tunkeusi vähitellen käsittämättänikin sydämmeeni. Hän avasi minulle kokonaisen uuden maailman, maailman täynnä nykyisyyden nautintoa — vaikka ulkonaiset elintapani eivät ensinkään olleet muuttuneet tai uudistuneet, jollen ota lukuun sitä, että olin nyt paljon alttiimpi vaikutuksille. Kaikki, mikä lapsesta saakka oli uinunut ympärilläni äänettömänä, heräsi nyt ikäänkuin kuolleista elämään. Kaikki sai nyt äänensä puhuakseen sielulleni ja täyttääkseen sen onnella.
Usein tämänkin kesän ajalla menin ylhäälle, omaan huoneeseeni ja heittäysin vuoteelleni voimatta nukkua. Mutta nyt en siksi valvonut, että olisin ollut tyytymätön tai vajonnut kaikellaisiin tulevaisuuden toivomuksiin ja unelmiin. Se levottomuus, joka nyt minua piti valveilla, oli aivan toinen, — se oli juuri nykyisyyden onni. Kun en voinut ollenkaan saada unta, nousin ylös ja istuin Katjan vuoteelle, ja kerroin hänelle, että olin täydellisesti onnellinen. Sitä, niinkuin nyt muistan, ei olisi tarvinnut ensinkään sanoin kertoa; näkihän Katja sen jo päältänikin.
Katja taas puolestaan kertoi minulle, että hänkin on sanomattoman onnellinen, ettei häneltäkään mitään puuttunut, ja hän suuteli minua hellästi. Minä uskoin häntä, sillä minusta näytti ihan asiaan kuuluvalta, välttämättömyydeltä, että me kaikki olimme onnellisia. Mutta Katja saattoi siltä ajatella untansakin, olla suuttuvinaan, ajaa minut menemään vuoteeltansa ja nukahtaa. Minä olin hereilläni ja mietiskelin kaikkea sitä, mikä minun teki niin onnelliseksi. Välistä nousin vuoteeltani uudestansa ja rukoilin uudestaan iltarukoukseni, kiittäen omilla sanoillani Jumalaa kaikesta siitä onnesta, jonka hän oli suonut minulle.
Huoneessani oli silloin kaikki hiljaa, kuului vaan nukkuvan Katjan rauhallinen ja tasainen hengitys ja kellon naksutus hänen läheltänsä yöpöydältä. Kuiskailtuani muutamia sanoja asetuin jälleen maata, tein ristinmerkkini ja suutelin kaularistiäni. Ovet olivat lukossa, ikkunat varjostimilla peitetyt ja ainoana liikehtivänä surisi kärpänen jossain nurkassa. Tuntui, etten olisi koskaan tahtonut lähteä tästä huoneesta. Olisinpa voinut toivoa, ettei aamu koskaan valkenisikaan rikkomaan tuota rauhallisen pehmeää hämäryyttä, ja hajalle puhaltamaan sieluni utuista ilmakehää. Sen hennossa hämärässä tuntuivat unelmani, ajatukseni ja rukoukseni eläviltä olennoilta, jotka lentelivät vuoteeni ympärillä ja liitelivät pääni päällä.
Jokainen ajatukseni oli hänen ajatuksensa, ja jokainen tunteeni oli hänen tunteensa — hänen, minun onneni luojan. En vielä silloin tiennyt, että tämä oli rakkautta. Ajattelin, että näin voisi olla aina, että me saimme näin tuntea antamatta mitään omasta puolestamme.