Lakkaamatta kiusasi minua ajatus, että olin saattanut hänen surulliseksi myöntäessäni hänen olevan vanhan. Olisin niin mielelläni ilahuttanut häntä, mutt'en tiennyt taaskaan miten olisin alkanut.

"No niin, hyvästi vaan sitten!" sanoi hän nousten seisomaan. "Äitini odottaa minua iltaselle; en ole vielä tänään ennättänyt häntä edes nähdäkään."

"Ja minä kun toivoin saavani soittaa teille yhden sonaatin."

"Toisten", sanoi hän jotenkin kylmästi, kuten minusta näytti. —
"Voikaa hyvin nyt!"

Entistään enemmän vaivasi minua nyt ajatus, että olin häntä loukannut, se teki minut ihan alakuloiseksi. Katja ja minä saatoimme hänen rappusista alas ja jäimme pihaan seisomaan ja katselemaan tielle, kunnes hän katosi näkymättömiin. Kun hänen hevosensa kavioiden kapse oli haihtunut kuulumattomiin, menin uudestaan terassille ja aloin katsella puutarhaan ja kosteaan usvaan, josta kaikuivat yölliset äänet. Kauan katselin ja kuuntelin kaikkea tuota, mitä niin halusin katsella ja kuunnella …

Hän kävi luonamme toisen, kolmannen kerran, ja ahdistava tunne, joka vaivasi minua kummallisen keskustelumme jälkeen katosi kokonaan eikä koskaan enää palannut.

Koko kesän ajan kävi hän luonamme pari kolme kertaa viikossa. Olin häneen jo niin tottunut että kun hän pitemmän ajan viipyi poissa, minä ihan kärsin yksinäisyydestäni. Loukkaannuin häneen ja minusta näytti, että hän teki väärin jättäessään minun niin yksin olemaan. Hän seurusteli kanssani kuin nuoren rakkaan toverinsa kera, kyseli minulta asioita sydämmellisimmän avomielisesti ja antoi vuorostaan minullekin neuvoja, piti minun pirteänä, välistä muistikin ja antoi minun joskus jäädä syrjään. Mutta huolimatta siitä, että hän kaikin tavoin tarkoitti olla aina vertaiseni, ei minun ollut vaikea huomata, että sen maailman ulkopuolella, missä hänen kanssaan liikuimme ja jonka minä ymmärsin, oli olemassa toinen, joka oli minulle suljettu ja johon hän ei pitänyt tarpeellisenakaan minua päästää, — ja juuri tämä asia kaikkein voimakkaimmin nosti kunnioitustani häntä kohtaan ja kiinnitti minua häneen. Olin saanut sekä Katjalta sekä naapureiltani hänestä tietoja. Pitäen huolenpitoa vanhasta äidistään, jonka kanssa hän oli yhdessä, paitsi omia asioitaan ja meitä koskevaa holhoustointansa oli hänellä aatelis-asioita koskevia puuhia, jotka tuottivat hänelle paljon huolia. Mutta hänen personallisista suhteista ja vakaumuksistaan, tuumistaan ja toiveistaan en minä koskaan saanut mitään tietää. Kun vain koetinkin puhettamme kääntää hänen tehtäviinsä, niin pisti hän otsansa omituisella tavallaan, ikäänkuin sanoaksensa: "olkaa hyvä, älkää jatkako, mitä on niistä teille!" Ja samalla hän itse ohjasi puheemme johonkin muuhun. Ensin minua vähän loukkasi, vaan sitten jo totuin siihen, että me puhelimme aina vaan minua koskevista asioista ja lopulta oli se minusta ihan luonnollistakin.

Mikä myöskin aluksi vaivasi ja vasta aikaa myöten miellytti minua, oli se ettei hän ollenkaan välittänyt minun ulkomuodostani, vaan melkein ylenkatsoi sitä. Koskaan hän ei sanallakaan eikä katseella osoittanut pitävänsä minua kauniina — päinvastoin hän rypisti otsaansa ja nauroi, jos minua satuttiin hänen kuultensa sanomaan kauniiksi. Hän oli hyvillään löytäessään minussa erilaisia vikoja, ja hän härnäsi minua niitten vuoksi. Muotipukuni ja hiuskoristeeni, joilla Katja mielellänsä kaunisteli minua juhlapäiväksi, antoivat nekin hänelle vain tilaisuutta pilkkaan. Tämä loukkasi Katjaa suuresti eikä suinkaan syyttä, ja siksi se minuakin suututti. Katja oli nyt kerran saanut päähänsä, että minä miellytin Sergei Michailovitshia, eikä voinut mitenkään ymmärtää, miksei hän siitä olisi pitänyt, että miellyttävä tyttö esiytyy parhaimmassa valossaan. Minä käsitin kohta, miksi hän näin teki. Häntä ei miellyttänyt nähdä minussa turhamaista keikailijaa. Ja kun tästä tulin täysin vakuutetuksi, niin sitten ei enää näkynyt turhamaisuuden varjoakaan puvussani, hiusteni laittelussa eikä muussa käytöksessäni. Sen sijaan koetin minä hienostella yksinkertaisuudella, aikana, jolloin en vielä ollut kypsynyt tätä taitoa käyttämään.

Tiesin, että hän piti minusta; mutta rakastiko hän minua niinkuin lasta vai niinkuin naista, sitä kysymystä en ollut vielä ottanut harkitakseni. Hänen rakkautensa oli minulle sanomattoman kallis. Tiesin, että hän piti minua maailman parhaana tyttönä, enkä voinut olla toivomatta, että hän aina pysyisi tässä harhaluulossa. Tunnustaakseni minä päinvastoin tahallani pidin häntä siinä. Mutta näin menetellen tulin samalla itse paremmaksi. Tunsin, että minun oli edullisempaa ja arvokkaampaa näyttää hänelle hyviä sisällisiä ominaisuuksia, kuin loistaa ulkomuodollani. Hiukseni, käteni, kasvoni, tottumukseni, — millaisia tahansa lienevät sitten olleetkin, joko hyviä tai pahoja, niihin hän ei tarvinnut kuin katsahtaa voidakseen niitä arvostella. Sieluani ei hän tuntenut, sentähden että hän sitä rakasti; myöskin sentähden, että se juuri tuona aikana kasvoi ja kehittyi, ja vihdoin sentähden että tällä alalla helposti voin häntä hairauttaa, kuten todella teinkin. Ja kuinka kevyeksi tuli oloni hänen seurassaan, kun tämän asian selvästi pääsin ymmärtämään! Perusteeton ujouteni ja levoton liikehtimisen tarve, jotka olivat ennen minua vaivanneet, katosivat kerrassaan. Minä tunsin, että olinpa sitten hänen edessänsä taikka sivullaan, istuinko taikka seisoin, näki hän minun aina, ja olivatpa hiukseni ylöskammattuina taikka alas silitettyinä, tunsi hän kaikissa tapauksissa minun läpikotaisin ja oli minuun tyytyväinen, kuten itsekseni kuvailin, aivan semmoisenani kuin olin. Ajattelen, että jos hän olisi vastoin tapaansa, yhtäkkiä niinkuin kaikki muut, sanonut minua kauniiksi kasvoiltani, en olisi tästä ollut laisinkaan hyvilläni. Mutta sen sijaan sanomaton mielihyvä täytti sisimmän sieluni, kun hän jotakin sanottuani huomaavaisesti katsahti minuun ja virkki äänellä, jolle koetti saada leikillisen värityksen peittääkseen sisällisen liikutuksensa.

"Jaa, jaa, teissä on jotakin… Te olette kunnon tyttö, täytyy sanoani…" Ja mistä sitten sainkaan häneltä tuommoisia kiitoksia, jotka täyttivät sydämmeni ilolla ja ylpeydellä? Siitä, että myötätuntoisesti kerroin vanhan Grigorin rakkaudesta tyttärensä tyttäreen; siitä, että joku runoelma tai romaani liikutti mieltäni kyyneliin saakka; tahi siitä, että ihailin Mozartia. Itsekin usein ihmettelin kuinka suurella hienotunteisuudella saatoin arvata, mikä oli hyvää ja arvossa pidettävää, vaikka en siihen aikaan suinkaan voinut varmuudella selittää, mistä syystä oli niin tehtävä.