"Niin… mutta voihan olla että petynkin…"
Hän vei uudestaan sanat suustani.
"No niin, niin, te olette aivan oikeassa, ja olen teille kiitollinen avomielisyydestänne ja kovin iloinen siitä, että asia tuli puheeksi keskenämme! Paitsi sitä", — lisäsi hän, "voisi se olla minulle vieläkin suurempi onnettomuus…"
"Olettepa te omituinen ihminen, ettekä ole yhtään entisestänne muuttunut!" sanoi Katja lähtien terassilta iltasta hommailemaan.
Katjan mentyä istuimme molemmat puhumatta sanaakaan. Koko ympäristömme oli myöskin äännetönnä. Ainoastaan satakieli lauleli taas — ei niinkuin silloin, jolloin viserryksensä olivat irtonaisia epämääräisiä katkelmia, vaan kun sillä on tapana öisin, rauhallista yhtäjaksoista lauluaan. Koko puutarha helkähteli sen liverryksistä ja alhaalta notkanteesta, kauempaa kaikui nyt ensi kerran tänä iltana toisenkin satakielen vastalaulu. Läheisempi laulaja vaikeni, hetken toista kuunnellakseen, ja jatkoi taas liverrystään entistänsä kirkkaammin ja selvemmin. Juhlallisen rauhallisesti kaikui sen ääni öiseen maailmaan, joka olikin sen valtakuntaa, mutta meille ihmisille jotakin salaperäisen vierasta.
Puutarhuri kulki ohitsemme asettuakseen maata kasvihuoneeseen. Hänen raskaat askeleensa kuuluivat yhä kauempaa. Jokin piipahti pari kertaa vuoren taustalla, ja sitten taas oli kaikki hiljaa. Tuskin kuultavasti alkoivat lehdet värähdellä, terassin vaate hulmehti ja puutarhan kasvistosta kohosi voimakas tuoksu terassille meitä vastaan. Äänettömyytemme tuli viimein minulle vastenmieliseksi. Mutta mitäpä olisi minulla ollut sanottavaa?… Katselin häntä. Hänen silmänsä loistivat puolipimeässä minuun kiintyneinä.
"Ihanaa on elää maailmassa!" lausui hän hiljakseen.
Minä huovahdin raskaasti itsekään tietämättä miksi.
"Mikä teidän on?" kysäsi hän. "Niin, kuinka ihanaa on elää maailmassa!" sanoin hiljaa minäkin.
Ja taas vaivuimme me vaitioloomme, ja taas se minulle tuntui tuskalliselta.