"Johan nyt", sanoi Katja, — "kolmenkymmenen kuuden ikäisenä te olisitte jo niin elähtänyt ja kyllästynyt!"
"Jopa tuota olenkin", vastasi hän, "olen niin väsynyt, etten muuta toivo kuin saavani vain rauhassa istuskella lopun ikääni", jatkoi Sergei Michailovitsh alettuun suuntaansa. "Joka aikoo naimisiin, hänellä täytyy olla muuta tarjottavaa. Sopii kysyä Maschalta", jatkoi hän nyökäyttäen päätään minuun päin. "Semmoisten nuorten sitä naimisiin pitää mennä. Mutta me Katarina Karlowna, saamme iloita vain heidän onnestaan."
Hänen ääntänsä väritti salainen kaiho ja itsensä hillitseminen, jota en voinut olla huomaamatta. Puheensa hän hetkeksi keskeytti. Ei Katja enkä minäkään vastannut mitään.
"Kuvailkaapas", jatkoi hän kääntyen taas pöytään päin, "että minä äkkiä, jonkinlaisesta sattumuksesta menisin naimisiin seitsentoistavuotiaan tytön, olkoonpa vaikka Mash… Maria Aleksandrovnan kanssa. Tämä on juuri erinomainen esimerkki, olen oikein iloissani, että se niin sopii… En olisi koskaan voinut parempaa esimerkkiä löytää."
Minä aloin nauraa enkä ymmärtänyt laisinkaan, miksi hän oli iloinen, ja miksi juuri tuo esimerkki sopi niin erinomaisesti.
"No hyvä, sanokaapas minulle, nyt oikein tosissanne, käsi sydämmellä", jatkoi hän leikillään kääntyen minuun päin, "ettekö pitäisi suurena onnettomuutena, jos teidän olisi ainiaaksi yhdistyminen elähtäneesen mieheen, joka haluaa vain istua, kun teidän halunne juuri ovat virkeimmillään ja kun te pyrkimällä pyritte ulos maailmaan, — Jumala tiesi minne asti."
Minun oli tukalaa. Istuin enkä puhunut uriin. Tuskin olisin tiennytkään mitä vastata.
"En minä ensinkään tee teille mitään kosimisehdotuksia", sanoi hän nauraen, "mutta sanokaa nyt vain suoraan, haaveksitteko todellakin sellaista miestä kävellessänne iltahämärissä edestakaisin puutarhan käytäviä. Sanokaa eikö se tuntuisi teistä suurelta onnettomuudelta?"
"Eipä niin onnettomuudeltakaan…", aloin minä.
"Mutta ei ainakaan onnelta", pisti hän väliin.