Kauempaa puima-aitauksesta päin kuului toisenlaisia ääniä ja toisten rattaiden ratinaa. Vähitellen aitaukselle saapuneet keltaiset lyhteet lentelivät siellä ilmassa, kokoutuivat kasoihin, muodostuivat pyöreiksi aumoiksi, joiden yhä nousevilla huipuilla liikuskeli työmiehiä.
Edessäni, pölyisellä pellolla liikkui myöskin vankkureita, näkyi kellertäväin lyhteiden lentämistä, ja vielä etempää kuului myöskin ajoneuvojen rätinää, huutoja ja laulua.
Yhdeltä suunnalta tuli pelto yhä aukeammaksi ja yhä tyhjemmäksi. Oikealla päin taas näin naisten valkosia pukuja. Kumarruksissa he toimeliain käsin sitoivat siellä lyhteitä ja asettelivat niitä yhteen. Pelto puhdistui kaadetusta viljasta ja täyteläisen kauniita lyhteitä ilmautui sijaan.
Minusta tuntui, kuin olisi kesä tuossa noin silmin nähteni muuttunut syksyksi.
Pölyä ja kuumuutta oli kaikkialla, paitsi meidän rakkaalla penkillämme puutarhan lehmuksen varjossa. Kaikkialla tuossa pölyssä ja kuumuudessa, paahtavassa auringon paisteessa työväki liikkui ja laski iloista leikkiä.
Minä katsoin Katjaa, joka uinuili makeasti viileältä penkillämme, hieno valkea nenäliinansa kasvojen peittona. Katsoin mehukkaita kirsikoita, jotka hohtelivat tummina lautasella. — Pukujamme, jotka olivat viileät ja puhtaat — kirkasta vettä, täytetyssä vesipullossa, jossa auringon säteet leikkivät, monissa värivivahduksissa… Ja minä tunsin omituista onnentunnetta. "Mitä olisi minun tehtävä?" ajattelin itsekseni; "olenko itse ansainnut tätä onnellisuuttani? Miten voisin levittää onneani, miten ja kenelle antautuisin kokonaan, omistaisin onneni…?"
Aurinko painui jo käytävän koivujen latvain taakse, tomu laskeusi pelloilla, etäisyys näytti yhä kirkkaammalta ja helakammalta risteilevässä valonsäteilyssä, pilvenjöngät olivat kokonaan kadonneet, puima-aitauksen toiselta syrjältä näkyi kolme uutta eloauman huippua ja työmiehet poistuivat niiltä. Vankkurit kulkivat kovalla ratinalla ja kolinalla viimeistä kertaa ohitsemme. Naiset tulivat harava olalla kotiin äänekkäästi laulaen, mutta Sergei Michailovitshiä ei vieläkään kuulunut, vaikka olin hänen jo kauan sitten nähnyt laskevan etäämpää ylänteeltä meille päin. Yhtäkkiä näin hänen ilmautuvan sille puolelle lehtokujaa, josta en ollut ollenkaan häntä odottanut (hän oli tullut rotkotien kautta). Ilosta loistavin kasvoin ja joutuisin askelin lähestyi hän minua ottaen hatun käteensä. Kun hän huomasi Katjan nukkuvan purasi hän huultansa, vilkutti silmäänsä ja lähestyi varpaillaan. Oitis huomasin, että hän oli tuossa omituisessa pohjattoman iloisuuden mielialassa, jota minä niin kovin hänessä rakastin ja jota me tavallisesti sanoimme "villiksi iloisuudeksi". Hän oli silloin, kuin opettajaltaan karkuun päässyt koulupoika. Koko hänen olentonsa päästä kantapäihin asti hengehti tyytyväisyyttä, onnea ja lapsellista, villiä iloisuutta.
"No, hyvää iltaa, nuori orvokkinen! Mitäs kuuluu, hyvää kai?" sanoi hän kuiskaten luokseni tullessaan ja ojensi minulle kättänsä. Minä tein hänelle saman kysymyksen. — "Mainiosti", vastasi hän, — "olen tänään kuin kolmentoista vuotias poika, leikkisin vaikka varsain kanssa, kiipeisin puihin…"
"Villinä ilosta", katkasin hänen puheensa ja vilaistessani häneen nauravin silmin tunsin jo, että tuo villi iloisuus oli tarttunut minuunkin.
"Niin juuri", vastasi hän vilkuttaen minulle toista silmäänsä ja koettaen pidättää nauruansa. "Mutta miksikäs näpitte Katariina Karlovnaa nenälle?"