Todellakaan en ollut huomannut, että hänen kanssaan puhuessani yhä istuin ja lehmuksen oksalla löyhyttelin. Olin lyönyt nenäliinan Katjan kasvoilta ja lehdet hipasivat niitä. Aloin nauraa. "Nytpä sopisi Katjan tulla sanomaan, ettei hän ole ollenkaan nukkunutkaan", sanoin Sergei Michailovitshille kuiskuttamalla, ettei muka Katja heräisi. Mutta toden tunnustaakseni, en puhunutkaan Katjan takia hiljaa; minulle oli vaan niin mieluista puhua Sergei Michailovitshin kanssa noin kuiskaillen.
Sergei Michailovitsh liikutti huuliansa ja matki minua, aivan kuin olisin puhunut niin hiljaa, että oli mahdoton mitään kuulla. Havaittuansa sitten kirsikkalautasen oli hän sen salaa anastavinaan, meni Sonjan luokse lehmuksen juurelle ja istui hänen nukkensa päälle. Sonja kiukustui aluksi, mutta kohta taas tuli sovinto jälleen, kun Sergei Michailovitsh esitti leikin, jossa heidän piti syödä kilpaa kirsikoita. "Tahdotteko, että käsken lisää tuomaan" sanoin, "taikka menemmekö itse noutamaan?"
Hän otti lautasen, laski siihen Sonjan nuken ja lähdimme kolmisin kasvihuoneelle. Sonja juoksi nauraen Sergei Michailovitshin perässä ja veti häntä takista, että hän antaisi nuken pois. Hän antoikin sen Sonjalle ja kääntyi vakavana minuun päin. "No, minkäs tähden te ette myönnä olevanne orvokki?" kysyi hän minulta yhä kuiskaavalla äänellä, vaikkei siellä, missä kuljimme, tarvinnut pelätä ketään herättävämme. — "Kun minä tulin luoksenne kaikesta tuosta pölystä, kuumuudesta ja vaivasta, niin tuoksahti orvokki niin ihmeellisen hyvältä… ei se, jolla on väkevä lemu, vaan, kuten hyvin tiedätte… joka nousee kainosti kätköstään ja ensimäisenä tuoksuaa kinosten alta kevään tuoreutta."
Minun täytyi sanoa jotain voidakseni salata sitä suloista levottomuuttani, jonka hänen sanansa herättivät minussa.
"No, hyvinkö luonnistuu maatilamme asiat?"
"Varsin oivallisesti! Väki täällä on oikein kunnollista. Mitä paremmin tulee sitä tuntemaan, sen enemmän täytyy sitä rakastaa."
"Niin kyllä", vastasin minä, "katsellessani puutarhasta heidän työtänsä, aloin tuntea tunnossani pistoa siitä, että he noin reutovat ja raastavat ja minun on niin helppo ja niin hyvä olla, niin hyvä että…"
"Elkää korskeilko ystäväni, niillä tunteilla!" keskeytti Sergei Michailovitsh minua taas vakavalla äänellä, mutta katsoi hyvin ystävällisesti silmiini. "Nämät asiat ovat pyhiä. Varjelkoon Jumala teitä pöyhistelemästä niillä tunteilla!"
"Minähän puhun ainoastaan teille tästä."
"No niin, minä tiedän sen. No, mitenkäs kirsikoiden?"