Kasvihuone oli jo lukittuna eikä ollut yhtään puutarhuria saapuvilla. (Sergei Michailovitsh oli lähettänyt heidät pellolle työhön). Sonja juoksi avainta noutamaan, mutta Sergei Michailovitsh ei malttanut häntä odottaa, vaan kiipesi nurkkaa myöten, kohotti verkkoa ja hyppäsi kasvihuoneeseen sisään.
"Oletteko hyvä", kuului hänen äänensä sisäpuolelta, "ja annatte minulle lautasen?"
"En anna, minä tahdon itse poimia kirsikoita", vastasin hänelle. "Menen hakemaan itse avainta, Sonja ei näytä löytäneen".
Mutta samalla hetkellä sain halun tarkastaa, mitä Sergei Michailovitsh kasvihuoneessa tekee, miltä näyttää, miten liikkuu, miten hän käyttäytyy, kun ei luule kenenkään häntä näkevän. Taikka ehkäpä sen vuoksi, etten nyt olisi tahtonut päästää häntä hetkeksikään näkyvistäni. Hiivin varpaillani rikkaruohoston läpi toiselle puolelle ansaria, jossa seinä oli matalin, nousin tyhjälle tynnyrille ja aloin seinän ylitse, joka ulottui vain rintani kohdalle, katsella ansariin. Etsin silmilläni koko ansarin alan, sen vanhat könkevät puut leveine hammaslaitaisine lehtineen, joista raskaina ja oikoisina riippuivat tummat mehuisat marjat. Nostettuani pääni varjostavaan verkkoon saakka, havaitsin Sergei Michailovitshin erään vanhan kirsimarjapuun oksain varjossa. Hän luuli aivan varmaan, että olin mennyt avainta hakemaan ja ettei kukaan häntä nyt nähnyt. Hän oli ottanut lakin päästään, sulkenut silmänsä ja istui vanhan kirsikkapuun rungolla. Sormiensa välissä pyöritteli hän pihkapalasta kirsikkapuusta. Yhtäkkiä kohautti hän olkapäitänsä, aukasi silmänsä ja lausui hymyillen jotakin itsekseen. Tuo lausuminen ja hymyily oli niin vähän hänen tapaistansa, että minua oikein hävetti salaa kuunnella ja katsella häntä. Minusta näytti että hän lausui: "Mascha."
"Mahdotonta!" ajattelin minä, "ei hän niin lausunut."
"Rakas Mascha", lausui hän uudelleen vielä hiljempaa ja lempeämmästi. Mutta tällä kertaa kuulin nuo kaksi sanaa selvästi. Sydämeni alkoi sykkiä niin hätäisesti, minä tunsin sen täyttyvän niin sanomattomasta ilosta, tulin niin liikutetuksi, että minun täytyi tarttua käsin seinään voidakseni pysyä putoomatta paikaltani.
Hän kuuli samalla liikkumiseni, vilkasi hämmästyneenä ympärillensä, painoi katseensa maahan ja lävähti tulipunaiseksi, kuin poikanulikka. Hän tahtoi minulle jotakin sanoa, mutta ei voinut, punastui vain yhä enemmän. Kumminkin hän naurahti minuun katsoessaan. Minä hymyilin myös. Hänen kasvonsa loistivat ilosta. Hän ei ollut enää vanha setä, joka minua hyväili ja neuvoskeli, — hän oli arvoiseni mies, joka rakasti ja pelkäsi minua ja jota minä rakastin ja pelkäsin. Me emme puhuneet mitään toisillemme, katseemme olivat vain vastakkain. Mutta yhtäkkiä rypisti hän silmäkulmiansa, nauru hänen huuliltansa hävisi, silmäin loiste sammui ja taas hän oli edessäni tuollaisena kylmänä, isällisenä, aivan kuin olisimme tehneet jotain pahaa ja hän herännyt hairauksestansa täyteen järkeensä tahtoen minuakin auttaa heräämään.
"Laskeutukaa toki alas, voitte loukata itsenne", sanoi hän. "Ja korjatkaapas sitten hiuksianne; kas millaiselta näytättekin!"
"Miksi hän noin teeskentelee? Miksi hän tahtoo saada mieleni pahoitetuksi?" ajattelin harmistuneena. Samassa sain vastustamattoman halun vielä kerran säikäyttää hänet ja koetella, kuinka pitkälle vaikutusvaltani ulottui.
"En menekään; minä tahdon itse poimia kirsikoita", vastasin hänelle, ja tarttuen käsin lähimpään oksaan pääsin kiipeämään seinälle. Hänellä ei ollut aikaa estää eikä auttaa minua, ennenkuin olin jo hypännyt alas kasvihuoneeseen paljaalle maalle.