Sonja oli nuorempi sisareni.
Vietimme raskaan ja surullisen talven maatilallamme Pokrovskovissa. Säät olivat tuuliset ja kylmät, kinokset kohousivat ikkunoiden tasalle. Ikkunat pysyivät melkein aina himmeinä ja jäisinä. Emme voineet juuri koko talven aikana lähteä mihinkään ajelemaan emmekä kävelymatkoille, ani harvoin tuli vieraita meitä katsomaan. Ja jos silloin tällöin joku pistäysikin luoksemme, ei hän tuonut iloa eikä hilpeyttä kotiimme. Kaikkein heidän kasvoistaan kuvastui murhe, kaikki puhuivat hiljaisella äänellä, aivan kuin olisivat pelänneet jonkun herättävänsä. Ei kukaan nauranut, kaikki huokailivat ja usea itkikin nähdessään minut ja erittäinkin pienen Sonjan mustassa murhepuvussa.
Kodissamme vielä tuntui kuolema; kuolema, suru ja kauhistus oli vielä ilmassa. Äidin huone oli lukittuna ja sydäntäni oikein vihlasi sitä nähdessäni. Sittenkin oli siinä jotakin, joka veti minua katselemaan tuota kylmää, tyhjää huonetta kulkiessani sen ohitse makuusuojaani.
Näinä aikoina olin seitsemäntoista vuotias, ja juuri kuolinvuotenansa oli äitini aikonut muuttaa kaupunkiin asumaan, voidaksensa täydentää kasvatustani. Äitini kadottaminen tuotti minulle syvää surua, mutta tunnustaa täytyy, että paitsi tuota surua, tuntui kovin katkeralta nuorena ja kauniina, niinkuin kaikkien sanojen mukaan olin, viettää vielä toinenkin talvi turhaan maalla yksinäisyydessä.
Lopulla talvea oli tuo murheen, yksinäisyyden ja, suoraan sanoen, ikävystymisen tunne kasvanut jo niin voimakkaaksi, etten huoneestani lähtenyt, en avannut pianoani enkä ottanut kirjaa käteeni. Kun Katja kehoitti minua yhtä tai toista tekemään, vastasin vain: ei minua haluta, en minä voi, ja sydämmessäni kuulin kuiskeen: Mitävarten? Mitävarten jotakin tekisikin, kun näin turhaan kuluu parhaimman nuoruuteni aika, — mitävarten? Ja tuolle kuiskaavalle "mitävarten?" ei ollut minulla muuta vastausta, kuin kyyneleeni.
Sanottiin että olin laihtunut ja tullut rumemmaksi tuona aikana, mutta tämäkin oli minusta yhdentekevää. Mitävarten? Kenen vuoksi…? Minusta näytti, että minun täytyisi viettää koko elämäni tässä yksinolossa ja auttamattomassa ikävässä, josta päästäkseni ei minulla itselläni ollut voimaa eikä edes toivoakaan. Talven lopulla alkoi Katja tulla jo rauhattomaksi minun tähteni ja päätti, tapahtuipa mitä hyvänsä, viedä minut ulkomaille. Mutta tähän tarvittaisiin rahaa, ja me emme ollenkaan tietäneet, mitä meille oli jäänyt äitimme kuoleman jälkeen. Joka päivä odotimme holhoojaa, joka oli velvollinen tulemaan järjestelemään meidän asioitamme.
Maaliskuussa tuli holhooja.
"No, Jumalan kiitos!" sanoi Katja minulle, kun taas kerran astelin varjontapaisesti nurkasta nurkkaan mitään ajattelematta, toimimatta ja toivomatta. "Sergei Michailitsh on tullut ja lähettänyt ilmoittamaan, että hän tulee meille päivällisille, sinun täytyisi tointua, rakas Mascha", lisäsi hän, "muutoin voisi hän ajatella sinusta mitä tahansa. Hän on teitä kaikkia niin rakastanut."
Sergei Michailovitsh, läheinen naapurimme, oli ollut isävainajamme ystävä, vaikka oli paljon nuorempi häntä. Paitsi sitä että hänen tulonsa muutti kerrassaan meidän suunnitelmamme ja saattoi mahdolliseksi maalta poispääsemisen, olin minä jo lapsesta saakka tottunut häntä rakastamaan ja kunnioittamaan, ja kun Katja neuvoi minua koettamaan virkistyä, tiesi hän hyvin, että kaikista tuttavistamme kaikkein vähimmän tahdoin Sergei Michailovitshin edessä esiytyä epämiellyttävässä valossa.
Rakastin häntä jo pelkästä tottumuksesta, niinkuin toisetkin perheemme jäsenet tekivät, Katjasta ja hänen ristityttärestänsä Sonjasta ruveten aina viimeiseen kuskiin saakka. Tämä taipumukseni häneen oli saanut erityisemmän merkityksen niistä sanoista, jotka äitini oli minulle aikanaan lausunut. Hän oli sanonut, että sellaisen miehen toivoisi hän minulle puolisoksi. Minusta näytti silloin tämä kummalliselta, vieläpä vastenmieliseltäkin; sankarini oli aivan toisen näköinen. Minun sankarini oli hoikkanen, laihahko, vaalea ja surunvoittoinen. Sergei Michailovitsh ei ollut enää mikään nuorukainen, sitäpaitsi oli hän suuri, varsin väkevä ja, niinkuin minusta näytti, aina iloinen. Mutta tästä huolimatta säilyivät äitini sanat mielikuvituksessani. Vielä kuusi vuotta taaksepäin, kun olin yhdennellätoista, puhutteli hän minua "sinä"-sanalla, leikki kanssani ja nimitti minua "orvokki-tytökseen". Kuitenkaan en voinut olla välistä hienolla pelolla itsekseni miettimättä, mitä tekisin, jos hän äkkiä pyytäisi minua vaimokseen.