Vähää ennen päivällistä, johon Katja oli laittanut tällä kertaa myös piirakoita ja spenaattikastiketta, saapui Sergei Michailovitsh. Katsoin ikkunasta, kun hän ajoi pienoisessa reessään kartanolle, mutta kohta, kun hän ennätti nurkan taakse, kiiruhdin vierashuoneeseen ja koetin tekeytyä sellaiseksi etten näyttäisi laisinkaan häntä odottavalta. Vaan kuultuani etehisestä hänen askeleensa, jykeän äänensä ja Katjan kävelyn, en saanut vähääkään lepoa enää, minä riensin häntä vastaan.
Hän piti Katjaa kädestä ja puhui hänelle kovalla äänellä, hymyillen. Kun hän näki minut, jäi hän muutamaksi hetkeksi äänetönnä minua katsomaan, tervehtimättä.
Minun tuli tukala ollakseni, tunsin punastuvani.
"Ah, tekö? Onko mahdollista?" sanoi hän suoralla lämpimällä tavalla, ja kättään ojentaen lähestyi minua. "Onko mahdollista niin muuttua? Kuinka te olette kasvanutkin! Äskettäin vielä pienoinen orvokki, nyt jo täysin kukoistava ruusu."
Hän otti suurella kädellänsä minua kädestä ja puristi sitä niin voimakkaasti ja kiihkeästi, että oikein kärsin siitä.
Olin ajatellut, että hän tervehtisi minua kättäni suudellen, ja kumarruin jo häneen päin; mutta hän likisti vain vielä kerran kättäni ja katsoi varmalla iloisella katseellaan suoraan silmiini. [Venäläisillä on tapana usein tervehtiä toisiansa siten, että herra suutelee naista kädelle, nainen herraa otsalle. Suoment.]
Kuuteen vuoteen en ollut nähnyt häntä. Hän oli kovin muuttunut: hän oli vanhentunut, ruskettunut ja antanut kasvaa parran, joka ei ylipäätään sopinut hänelle; mutta vieläkin oli hänellä luonnollisen luonteva olotapansa, avoimet, rehelliset ja tarkkapiirteiset kasvonsa, viisaat, loistavat silmänsä sekä hyväntahtoinen, melkein lapsellinen hymyilynsä.
Viiden minuutin kuluttua ei hän enää tuntunut vieraalta; hän oli taas kuin omaa väkeä, ja kohteli sellaisena meitä kaikkia, palvelijoitakin, jotka riensivät ilmaisemaan iloansa hänen tulostaan.
Ei hän ensinkään käyttäytynyt niinkuin tavallinen naapuri, joka äidin kuoleman jälkeen tervehtimään tultuansa pitää asiaan kuuluvana surumuodoin ja itkusilmin istua aivan ääneti; hän päinvastoin oli hyvinkin puhelias ja iloinen, eikä maininnut sanaakaan äidistämme. Tämä välinpitämättömyys näytti minusta alussa oudolta ja sopimattomalta niin läheisen ystävämme puolelta, kuin Michailovitsh oli. Mutta pian ymmärsin, ettei se ollutkaan välinpitämättömyyttä, vaan sydämellisyyttä, ja siitä olin hänelle kiitollinen.
Illalla laittoi Katja meidät teelle vierashuoneeseen samalle paikalle, jossa äidin eläessä oli tapanamme sitä juoda. Sonja ja minä istuimme Katjan rinnalle. Vanha palvelijamme Grigorij toi Michailovitshille isävainajan pitkän piipun, mistä lie sen löytänytkin, ja hän alkoi aivan kuin entisaikoinakin poltella ja kävellä edestakaisin lattialla.