"Miten voi sitten nainen tietää, että häntä rakastetaan, jollei sitä sanota hänelle?" kysyi Katja.
"Sitä en minä tiedä", vastasi Sergei Michailovitsh. "Jokaisella on oma tapansa saada asiansa ilmaistuksi. On tunteita, jotka kuvastavat itsensä. Kun luen romaania, niin kuvittelen aina mielessäni, mitenkähän venähtävät luutnantti Strelskin tai hra Alfreedin kasvot, kun hän saa lausutuksi: 'Eleonoora, minä rakastan sinua!' He ovat varmaan odottaneet jotakin erinomaista tämän jälkeen tapahtuvaksi, mutta sitten ei tapahdukaan niin mitään kammallekaan, ei heille eikä Eleonooralle; heidän suunsa, silmänsä, nenänsä, — kaikki jää entiselleen!" Tunsin silloin jo tuossa Sergei Michailovitshin leikissä vakavaa, minua koskevaa ajatusta. Mutta Katja ei suvainnut, että niin kevyesti meneteltäisiin romaanisankarien kanssa.
"Ijankaikkisia ihme-väitelmiä!" sanoi Katja.
"No, sanokaapas oikein totuudessa, ettekö ole kertaakaan sanonut naiselle, että rakastatte häntä?"
"En ole vielä kertaakaan niin sanonut, en yhdenkään naisen eteen polvistunut, enkä vast'edeskään aijo semmoista tehdä", vastasi hän nauraen.
Ei hänen tarvitsekaan minulle sanoa, että hän minua rakastaa, ajattelin nyt muistaen ihan elävästi tämän keskustelun. Hän rakastaa minua, ja minä tiedän sen. Kaikki hänen puuhansa näyttääkseen välinpitämättömältä eivät saa minua tästä vakaumuksestani.
Koko iltana puhui Sergei Michailovitsh hyvin vähän kanssani. Mutta jokaisessa hänen sanassansa, jonka hän lausui Katjalle tai Sonjalle, jokaisessa liikkeessään, silmäyksessään näin minä rakkautta. Nyt en enää epäillytkään sitä. Minua ainoastaan suututti ja suretti, miksi hän piti tarpeellisena sitä minulta vielä salata ja teeskennellä kylmyyttä, kun kaikki kumminkin oli jo niin selvää ja me niin huokeasti ja vähällä olisimme voineet olla onnellisia, — niin sanomattoman onnellisia. Mutta toisaalta taas kiusasi minua kuin rikoksen tehnyttä, että olin kiivennyt hänen luoksensa kasvihuoneeseen. Vieläkin näytti, että hänen täytyy lakata minua kunnioittamasta tämän vuoksi ja suuttua minuun.
Teetä juotuamme menin pianon luokse ja Sergei Michailovitsh tuli perässäni.
"Soittakaa nyt jotakin. En olekaan kuullut teidän pitkään aikaan soittavan"; sanoi hän saattaessaan minua saliin.
"Kyllä, kyllä — aivan mielelläni… Sergei Michailovitsh!" sanoin ja katsoin äkkiä häntä suoraan silmiin, "ettehän ole enää suuttunut minuun?"