"Suuttunut? — kuinka niin?"
"Sentähden, kun en totellut teitä päivällisten jälkeen", sanoin ja punastuin.
Hän ymmärsi minua, pudisti päätänsä ja alkoi nauraa. Hänen katseestaan näkyi, että hän olisi tahtonut näyttää vielä minua nuhtelevalta, mutta siihen ei hän tuntenut olevan itsellään voimaa.
"Eihän siitä siis enää mitään, olemmehan taas ystäviä", sanoin istuessani pianolle.
"Vieläkös mitä siitä nyt!" vastasi hän. Avarassa ja korkeassa salissamme paloi vain kaksi kynttilää pianolla, muuten oli suuri sali hämäränä. Kaikkialla oli hiljaista syvintä rauhaa, kuului vain Katjan askeleet hänen kulkiessaan hämärän vierassalin läpitse ja Sergei Michailovitshin hevosen päristelemistä ja tömistelemistä, sillä hän oli sen sitonut ikkunan kohdalle. Sergei Michailovitsh istui takanani, etten voinut häntä nähdä, mutta kaikkialla tässä hämärässä huoneessa, soittoni sävelissä, itsessäni, kaikessa tunsin hänen läsnäolonsa. Hänen jokainen katseensa, jokainen liikkeensä kajahti sydämmessäni, vaikken voinut niitä nähdäkään.
Soitin Mozartin fantasia-sonaatin, jonka oli Sergei Michailovitsh minulle tuonut ja jota olin opetellut hänen poissa ollessaan, soittaakseni sen hänelle. En laisinkaan ajatellut, mitä soitin, mutta luulin hyvästi soittavani ja tuntui, että se Sergei Michailovitshiäkin miellytti. Tunsin samaa nautintoa, joka hänetkin piti vallassaan, ja katsomattakin häneen tunsin katseen, joka sieltä takaani oli minuun kiintyneenä. Antaessani sormieni tiedottomasti lipua koskettimilla, katsahdin tahtomattani häneen. Näin hänen päänsä valoisan yötaivaan taustaa vastaan. Hän istui pää käden nojassa ja katseli tarkasti minua, loistavin silmin. Hymyilin, kun näin tämän katseen ja lakkasin soittamasta. Hän hymyili myöskin ja nyökäytti päällänsä nuottiin päin, että jatkaisin soittoani.
Kun lopetin soittoni, loisteli kuu jo korkealla taivaalla ja paitsi vahakynttiläin heikkoa valoa, valaisi huonettamme kuunkin hopeinen heijastus, joka virtasi ikkunasta lattialle.
Katja sanoi, ettei soitossani ole mitään sisältöä, pysähdän kauniimmassa kohdassa, ja soitan huonosti. Mutta Sergei Michailovitsh huomautti, etten ole koskaan kauniimmasti soittanut, kuin tänään. Hän alkoi kävellä salin poikki hämärään eteishuoneeseen, ja vilkasi joka kerta sivutse kulkiessaan hymyillen minuun. Minäkin hymyilin; olisinpa voinut nauraa isoon ääneen aivan aiheetta, niin iloinen olin kaikesta siitä, mitä tänään oli jo tapahtunut ja nyt taas tapahtui.
Kun Sergei Michailovitsh meni oven taakse näkymättömiin, kiepsahdin syleilemään Katjaa, joka seisoi luonani pianon vieressä, ja suutelin häntä kaulaan ja poskille. Kohta, kun Michailovitsh joutui taas näkyville, tekeydyin minä hyvin vakavaksi ja koetin pidättää nauruani.
"Mikähän Maschalle nyt tänään on tullut?" sanoi Katja Sergei
Michailovitshille.