Hän ei vastannut yhtään mitään, vaan katsahti hymyillen minuun; hän tiesi kyllä, mikä minulle oli tullut.
"Katsokaapas miten ihana yö!" sanoi Sergei Michailovitsh vierassalista, johon hän oli pysähtynyt seisomaan puutarhaan antauvan balkongin oven eteen.
Menimme hänen luokseen vierassaliin. Todellakin oli tämä yö, jollaista en ole sittemmin nähnyt. Täysi kuu kuumotti asuntomme takaa, ettemme voineet sitä nähdä, ja kattojen, pylvästen ja terassi-vaatteen varjot lankesivat puutarhan hietikkokäytäville ja nurmikoille. Kaikkialla muualla oli kirkasta; hopeaisina kimaltelivat helmet helakassa kuutamossa. Leveä tie kukkien keskellä, jonka toisella sivulla risteilivät georgiinein ja niiden tukipuikkojen lyhyet varjot ja toisella kimaltelivat kulmikkaat piikivet, hupeni ja katosi etäisyyden kylmään valaistukseen.
Puiden takaa näkyi kasvihuoneen valoisa katto, ja rotkotieltä kokoutui tiheää usvaa. Jo vähän kuihtuneet sireenipensaat olivat pienimpään oksaansa saakka valaistuina ja kasteen helmittämät kukkaset saattoi kaikki eroittaa toisistansa. Lehtokujassa sekautui valo ja varjo niin, ettei siinä eroittanut puita eikä tietä, vaan oli käytävä kokonaan läpinäkymättömänä, vavahtelevana ja väräjävänä kupukatoksena. Oikealla huoneen varjossa oli kaikki mustaa, määrätöntä, pelottavaa. Mutta tuosta salaperäisestä hämärästä näytti senvuoksi vielä kirkkaampana kohoutuvan poppelin latva. Se ei ollut kaukana rakennuksesta, se nousi korkealle, kirkkaassa valovirrassa, ja näytti ikäänkuin siivet saaden kohoutuvan tuonne, tuonne kauaksi tummansinistä taivasta kohden.
"Lähdetään vähän kävelemään", sanoin minä. Katja suostui, huomauttaen vaan, että minä tarvitsisin päällyskenkiä.
"Ei se ole tarpeen, Katja, Sergei Michailovitsh antaa minulle käsivartensa", vastasin Katjalle, ikäänkuin tuo Sergei Michailovitshin käsivarsi olisi voinut estää minua jalkojani kastelemasta! — Mutta sillä hetkellä oli tämä meille kaikille ymmärrettävää eikä ensinkään kummallista. Michailovitsh ei ollut koskaan ennen ojentanut minulle käsivarttansa, mutta nyt otin minä itse sen, ja hän ei nähnyt siinä olevan mitään luonnotonta. Menimme kolmisen terassille. Tämä koko maailma, tuo taivas, tuo puutarha, ilma, eivät enää olleet samoja kuin entiset.
Kun katselin edelleni lehtokujaan, jota astuskelimme, näytti minusta, että tuonne kauemmaksi olisi mahdoton mennä, että kaikki loppui tähän, ja että kaikki tämä jäisi ainaiseksi semmoisekseen ylevään kauneuteensa. Mutta mitä edemmäksi menimme, sitä kauemmas väistyi tuo kauneuden taikaseinä antaen meille vapaata tietä, ja kaikki taas oli meille tunnettua, puutarha, puut, käytävät, kuivuneet lehdet. Me kävelimme todellista tietä, kiertelimme valossa ja varjossa, todelliset kuivat lehdet ratisivat jalkaimme alla, ja kosteat oksat hipasivat kasvojani. Ja se oli todellakin Michailovitsh, joka tasaisesti ja hitaasti asteli sivullani ja tuki minua kädestä; ja se oli todellakin Katja, joka narisevin kengin käveli rinnallamme. Ja ehkäpä oli tuo todellinen kuukin, joka korkealta taivaalta loi valoaan meihin liikkumattomien oksain lävitse…
Mutta jokaisella askeleella nousi jälleen sekä eteemme että taaksemme tuo kauneuden taikaseinä. Minun oli taas vaikea uskoa, että on mahdollista mennä edemmäksi; vaikea kuvailla, että tämä oli todellisuutta.
"Oh, sammakko!" huudahti Katja.
"Kuka nyt tuommoista puhuu… mitä se nyt merkitsee?" ajattelin; mutta sitte havaitsin minä, että se olikin todella Katja, joka huudahti, ja että hän pelkää kovin sammakoita. Minä katsoin jalkoihin. Pikkunen sammakko hypähti ja pysähtyi eteeni tielle. Sen pieni varjo näkyi valoisan tien päällä.