"Tehän ette pelkääkään?" sanoi Sergei Michailovitsh.
Minä katsoin häneen. Sillä kohdalla käytävää, jossa juuri kuljimme, ei ollut ollenkaan lehmuksia, — näin hänen kasvonsa selvästi ja ne näyttivät niin kauniilta, onnellisilta…
"Tehän ette pelkääkään?" sanoi Sergei Michailovitsch, mutta minulle oli, kuin hän olisi sanonut: "minä rakastan sinua, armas tyttöseni!… rakastan, rakastan!" vakuutti hänen silmäyksensä, kätensä; ja valo, varjo, ilma — kaikki kertoi sitä samaa — rakastan.
Kuljimme koko puutarhan lävitse. Katja käveli rinnallamme lyhyin askelin ja raskaasti hengittäen väsymyksestä. Hän sanoi, että olisi jo aika kääntyä kotiin, ja silloin tuntui hän minusta ikävältä, niin ikävältä, — Katja raukka. Ajattelin, miksi hän ei tunne sitä, mitä me tunnemme. Miksi ei jokainen ole niin nuorekas ja onnellinen kuin tämä yö ja me molemmat siinä.
Käännyimme takaisin kotiin, mutta Michailovitsh viipyi luonamme vielä kauan, huolimatta siitä, että kaikki nukkuivat, kukko lauloi ja hänen hevosensa yhä kärsimättömämpänä hirnahteli ja tömisti maata ikkunan takana. Katja unhotti huomauttaa meitä, että oli jo myöhä, ja me istuimme kaikellaisista vähäpätöisyyksistä puhellen huomaamattamme kello kolmeen aamua. Kukko lauloi jo kolmannen kerran ja aamu alkoi sarastaa, kun hän lähti luotamme. Hän jätti hyvästit meille, niinkuin tavallisesti, sanomatta mitään merkillisempää; mutta minä tiesin, että hän tästä päivästä oli minun ja etten enää koskaan häntä menetä. Kohta kun olin itse vakuutettu, että rakastin häntä, kerroin kaikki Katjalle. Hän oli iloinen ja liikutettuna siitä, että kerroin hänelle tämän, mutta raukka ei voinut sitten koko yönä nukkua, ja minä kauan, kauan kävelin vielä terassilla, harhailin puutarhassa ja kuljeskelin käytävällä, jota Michailovitshin kanssa olimme kävelleet, muistellen hänen jokaista sanaansa, jokaista liikettänsä. En voinut nukkua koko yönä. Ensi kerran elämässäni näin kesäisen auringon nousun ja varhaisen aamusarastuksen. Ja semmoista yötä ja semmoista aamua en ole enää koskaan sittemmin nähnyt.
"Mutta miksi hän ei ole minulle yksinkertaisesti sanonut, että hän rakastaa minua?" ajattelin itsekseni. "Miksi löytää hän kaikellaisia esteitä, sanoo itsensä vanhaksi ukoksi, kun kaikki on niin yksinkertaisen selvää ja kaunista. Miksi hukkaa hän kultaista aikaa, joka kenties ei koskaan enää palaja. Jospa hän vain sanoisi: rakastan, sanoisi tuon sanan semmoisenaan, — ottaisi käteni käteensä, kallistaisi vähän päätänsä ja sanoisi 'rakastan'; jospa hän vain punastuisi ja painaisi silmänsä alas edessäni, sanoisin, kertoisin minä kohta hänelle kaikki. Ei, en sanoisikaan, mutta syleilisin häntä, heittäytyisin hänen rinnallensa ja itkisin. — Mutta mitäs, jospa minä vain erehdynkin, jospa hän ei rakastakaan minua?" välkähdytti äkkiä ajatukseni…
Minä säikähdin omia tunteitani: hyvä Jumala, mihin lienenkin tullut ja joutunut! Muistin hämmästyksemme kasvihuoneessa, kun kiipesin hänen luoksensa, ja tämä muistoni ahdisti, kovin ahdisti raskasta sydäntäni. Kyyneleet juoksivat silmistäni, aloin rukoilla. Samalla heräsi minussa omituinen rauhoittava ajatus ja toivoni elpyi. Minä päätin alkaa paastota tästä päivästä syntymäpäivääni saakka, päätin käydä silloin ripillä ja juuri samana päivänä tulla Michailovitshin morsiameksi.
Mitä varten minä paastoisin ja millä tavalla se tapahtuisi, sitä en tietänyt itsekään, mutta tänä hetkenä olin vakuutettu, että niin minä tekisin. Oli jo kirkas päivä ja työväki alkoi liikkua, kun käännyin takaisin huoneeseeni.
IV.
Oli Maarian taivaaseen astumisen edellinen paastoaika, eikä aikomukseni paastota tuona aikana kummastuttanut ketään.