Menin pianon luokse, mutta hän sulki sen ja pani avaimen taskuunsa.
"Älkää häiritkö mielentilaanne", sanoi hän, "sielussanne on nyt musiikki, joka on kaikkia maailman musiikkia parempi."
Olin kiitollinen hänelle näistä hänen sanoistaan, vaan kumminkin samalla oli kiusallista, että hän noin helposti ja varmasti oli käsittänyt sen, minkä olisi pitänyt olla salaisuutena kaikille.
Syödessämme ilmoitti Sergei Michailovitsh tulleensa toivottamaan minulle onnea ja sanomaan jäähyväisiä, sillä hänen oli matkustaminen aamulla Moskovaan. Tätä sanoessaan katsoi hän Katjaan, ja sitten vain vilkaisi minuun. Näin, että hän pelkäsi kasvojeni ilmaisevan jotakin mielenliikutusta. Mutta minä en kummastunut, en hämmentynyt, enkä edes kysynyt, pitkäksikö aikaa hän lähtee. Minä tiesin, että hän näin vaan sanoi, eikä sitten matkustaisikaan.
Miten tämän tiesin, en voi enää itsekään käsittää; mutta tuona unohtumattomana päivänä minusta näytti, että tiesin kaikki, mitä oli tapahtunut ja mitä vastaisuudessa tapahtuu. Olin kuin semmoisessa hyvässä unessa, jossa näkee kauaksi taaksepäin menneisyyden tapahtumat ja kauaksi tulevaisuuteen, mitä siinä tulee tapahtumaan, vieläpä millä tavalla tapahtuu.
Sergei Michailovitsh tahtoi lähteä oitis päivällisten jälkeen, mutta
Katja paneusi paikalla pöydästä noustuamme päivällislevolle, ja
Michailovitshin piti odottaa, kunnes Katja heräisi, saadaksensa hänelle
sanoa jäähyväiset.
Saliin heloitti päivä täysin sätein, — me menimme terassille. Tuskin olimme päässeet istumaan, kun aloin täysin rauhallisesti keskustelun, jonka piti ratkaista rakkauteni kohtalon. Aloin puhua, en ennemmin enkä myöhemmin, vaan juuri samalla silmänräpäyksellä, kuin istuimme. En ollut vielä mitään sanonut, ei äänen värityksessä, eikä keskustelun luonteessakaan mitään ilmautunut, mikä olisi estänyt minua sanomasta sitä mitä aijoin. Itsekään en ymmärrä, mistä minulla oli sellainen rauhallisuus, päättäväisyys ja mistä löysin tuon varman muodon sanoilleni. Oli kuin en olisikaan itse puhunut, vaan joku tahdostani riippumaton olisi minussa puhunut.
Sergei Michailovitsh istui minua vastapäätä ja nojautuen kaidepuuhun riipi jostakin sireeninoksasta lehtiä. Kun aloin puhua, päästi hän sireeninoksan käsistään ja kallisti päänsä käden nojaan. Hänen asentonsa saattoi olla yhtä hyvin täysin rauhallisen, kuin kovin liikutetunkin asentona.
"Minkätähden te matkustatte?" kysyin häneltä painavasti, ja katsoin häntä sitten äänetönnä suoraan silmiin.
Hän ei heti vastannut.