"On asioita", hyrähti hän sitten ja painoi katseensa maahan.
Minä käsitin, kuinka työlästä hänen oli valehdella silmäini edessä ja vielä noin vilpittömästi tekemääni kysymykseen vastatessaan.
"Kuulkaas nyt", aloin puhua, "te tiedätte, millainen päivä on tämä päivä minulle. Se on monessa suhteessa minulle merkitsevä päivä. Kun kysyn teiltä, en kysy vain näyttääkseni pelkkää osanottavaisuuttani, — te tiedätte, että olen tottunut teihin ja rakastan teitä —, kysyn sen vuoksi, kun minun täytyy saada se tietää… Minkätähden te matkustatte?"
"Minun on hyvin vaikea sanoa teille suoraan totta, ja olla salaamatta todellista syytä siihen, että lähden", vastasi Sergei Michailovitsh. "Tällä viikolla olen paljon ajatellut itseäni ja teitä ja olen päättänyt, että minun täytyy matkustaa… Te ymmärrätte, minkätähden, ja jos rakastatte minua, niin ette kysy enempää minulta…"
Hän pyyhkäsi otsaansa kädellään ja käsi jäi sitten peittämään silmää…
"Minun on hyvin vaikea… ja te käsitätte miksi…"
Sydämeni alkoi tykyttää kiihkeästi.
"En minä voi sitä käsittää", sanoin minä, "minä en käsitä; mutta sanokaa te, sanokaa Jumalan tähden, tämän syntymäpäiväni tähden, sanokaa te; minä voin kuulla rauhallisena kaikki!"
Hän muutti asentoansa, katsoi minuun ja taivutti taas sireeninoksan käsiinsä.
"Vaikka onkin", alkoi hän hetken vaitioltuansa äänellä, jonka hän koetti saada kuulumaan varmalta, "vaikka onkin tuhmaa ja mahdotontakin sitä sanoin kertoa, ja vaikka se on minulle sanomattoman vaikeata, koetan kumminkin teille selvittää…" tässä rypisti hän otsansa, aivan kuin olisi ruumiillista tuskaa kärsinyt.
"No?" sanoin minä.