Nikita. Sitähän minä perustelen, että mahdotonta se on isänkin tahtoa vastaan tehdä. Itseni minun ei tee mieli.
Anisja. Pane vastaan, siinä kaikki.
Nikita. Olipa joku kerran pannut vastaan, niin sai aika rieskan vallanpitäjiltä. Ja sepäs se on, ettei liioin tee sitäkään mieli. Kovin kuuluu kutkuttavan selkänahkaa.
Anisja. Ole jo ilvehtimättä! Vaan kuule, Nikita: jos sinä Marinan nait, niin en tietä mitä itselleni teen… Henkeni lopetan! Sillä minä olen syntiä tehnyt ja lakia vastaan rikkonut eikä tehtyä voi tekemättömäksi saada. Jos sinä vielä lähdet pois, niin teen sen, minkä sanoin.
Nikita. Minkäpä tautta minä lähtisin? Jos olisin tahtonut, niin olisinhan jo kauan sitte voinut lähteä. Vielä tässä muutama päivä sitte minua Ivan Semjonitsh kuskiksi pyysi… Ja sekös olisi ollut paikka! Mut enpäs mennyt. Sillä minä, niin luulen, kelpaan jos kelle. Vaan jos et sinä minua rakastaisi, se silloin olisi toinen seikka.
Anisja. Sitäpä muista, että ukko saattaa kuolla jo tänään taikka huomenna ja silloin peitetään kaikki rikokset. Minä tulen lailliseksi vaimoksesi, — niin olen tuumannut — ja sinä isännäksi taloon.
Nikita. Mitäpä sitä edeltäpäin menee arvaamaan. Ja yhden tekevä minusta. Minä teen työtä, kuin itseäni varten. Minua isäntä rakastaa ja, näköjään, hänen vaimonsa myös. Ja jos minua akkaväki rakastaa, niin siihen en ole syypää, — se on selvä.
Anisja. Tuletkos sinä minua rakastamaan?
Nikita. (Halailee häntä.) No näinikään! Niinkuin olet sydämmessäni ollut…