Nikita. Mitä tuossa nyt tiuskut? Nääs sitä, kun ei anna taputellakaan itseään. Mikäs sinun nyt on?
Anisja. Sepä kun tahdot hylätä. Ja kun hylkäät, niin enpä tuota liioin minäkään sinua kaipaa. Sen pituinen se!
Nikita. Elä nyt joutavia, Anisja. Minäkö sinua unhoittaa tahtoisin? En ikipäivinäni. En koskaan hylkää sinua, se on vissi. Ja sen olen päättänyt, että jos minut pakottavatkin naimaan, niin tulen sittenkin luoksesi takaisin. Kunpa nyt vain eivät kotiin vaatisi.
Anisja. Vähät minä sinusta naineena välitän.
Nikita. Vaan eihän sitä, veikkonen, toki isänkään tahdolle mitään voi.
Anisja. Syytä sinä isääsi, vaikka ne on vain omia juoniasi. Kauan jo olet kauppaa hieroskellut henttusi Marinan kanssa. Se se on tämän sulle päähäsikin pannut. Eipä tuo suotta täällä tuonnoin käynytkään.
Nikita. Marinako? Jopa minä hänestä hyvinkin huolin!… Vähäkös niitä kaulaan kiipee…
Anisja. Mitäs varten sitte isäsi tänne tuli? Itse olet pyytänyt! Sinä valehtelet minulle, (itkee.)
Nikita. Anisja, usko taikka elä, vaan minä en ole siitä edes unissanikaan yhtään mitään nähnyt. Ei, suoraan sanoen, pikkuistakaan aavistusta minulla ole siitä ollut. Kaikki on isäukko omasta päästään keksinyt.
Anisja. Jos et sinä itse naida tahdo, niin ei suinkaan sinua siihen kukaan väkipakollakaan saa.