Samat ja Matrjona.
Matrjona. (Tulee ja ristii kauan silmiään pyhänkuvan edessä.)
Nikita ja Anisja. (Väistyvät syrjään toisistaan.)
Matrjona. En ole tietävinäni siitä, mitä näin, mitä kuulin, en. Perhosen kanssa vain leikittelit — niinhän? Leikkiihän sitä vasikkakin. Ja mikäpä on leikkiessä? Sehän on nuorten tehtävä. Mutta sinua, poikaseni, isäntä siellä pihalla kyseli.
Nikita. Tulin kirvestä hakemaan.
Matrjona. Tiedän, tiedän, kultaseni, mitä kirvestä. Se kirves on enimmäkseen naisten liepeissä.
Nikita. (Kumartuu kirvestä ottamaan.) Joko, äiti, ihan todenperään te minua naimaan tahdotte? Minusta nähden se on aivan joutavata. Eikä tuota minun mielenikään tee.
Matrjona. Mitä vielä, kultaseni! Mitä naimisesta! Ole ja elä! Isähän se vain… Mene, poikaseni, kyllä me ilman sinuttakin kaikki asiat selvitellään.
Nikita. Ihmeellistä, toden perään; milloin tahdotaan naimaan, milloin ei. En lopullisesti ymmärrä tästä mit'ikään. (Menee ulos.)