Anisja ja Matrjona.
Anisja. Ihanko, Matrjona kulta, te todellakin häntä naimaan tahdotte?
Matrjona. Miten hän naida voisi, mansikkani? Tiedäthän sinä meidän varamme. Muuten vain ukko umpimähkään jaarittelee, että pojan naida pitää ja naida pitää. Vaan eihän se mitä ymmärrä. Eikähän, — tiedäthän sen, — hevonen kaurasäkin luota pois juokse eikä munaa munaan vaihdeta, ei kanaa kanaan, — ja niin se on tässäkin laita. Ja niinkuin en minä näkisi, (iskee silmää) minnepäin asia kallistuu.
Anisja. Mitäpä minä sinulta, Matrjona kulta, asioitani salaisin. Sinähän kyllä kaikki tiedät. Rikoksen olen tehnyt ja poikaasi rakastunut.
Matrjona. No, jopa se nyt uutiset kertoi! Matrjona kulta kun ei muka sitä tiennyt! Voi, tyttöseni, Matrjona kulta on jo monessa myllyssä käynyt ja monta kertaa. Matrjona kulta, sen sanon, mansikkani, näkee maankin alle kyynärän syvyydelle. Kaikki minä tiedän mansikkani. Tiedänpä senkin, mitä varten nuoret naikkoset unijauhoja tarvitsevat. Ne minä nyt toin. (Aukaisee nenäliinan solmun ja ottaa esille unipulverin.) Mikä on nähtävä, sen kyllä näen, vaan mikä ei, niin siitä en ole tietävinänikään. Niin se on. Sillä, näetsen, nuori se on ollut Matrjona kultakin. Ja oman hölmönsä kanssa sitä pitää osaten elää. Kaikki seitsemät kymmenet ja seitsemät temput minä tiedän. Näönpä, mansikkani, että sinun ukkosi on jo kehnoksi käynyt, kovin kehnoksi. Miten siinä sitte elää? Vaikka hangolla pistä, niin ei verta juokse. Eiköpähän jo keväällä ole hautaan vietävä. Pitäähän siinä sitte joku taloon ottaa. Ja milläs se minun poikani ei miestä ole?! Eipä suinkaan muita huonompi. Mitäs hyötyä mulle sitte siitä olisi, että poikani hyvästä paikasta pois ottaisin? Enhän minä toki oman lapseni vihollinenkaan ole?!
Anisja. Sehän se pääasia on, ett’ei hän meiltä pois lähtisi.
Matrjona. Eikä lähde, pääskyseni. Tuhmuutta se on kaikki. Tunnethan sinä kyllä minun ukkoni. Ymmärrys sillä on ylen yksinkertainen. Jos sen pääkoppaan toisen kerran mikä pälkähtää, niin se tarttuu siihen kuin nalkki kiinni, ett’ei millään mokomin sieltä pois saa.
Anisja. Mistäs se tämä asia sitte oikeastaan alkunsa sai?
Matrjona. Näetsen, mansikkani: poikahan on, niinkuin tiedät, paha naikkosten perään, ja kaunis hän on myöskin, sitä ei saata kieltää. Ja niinkuin tiedät, niin hän asui ennen rautatehtaalla, ja siellä oli heillä kyökkipiikana muuan tyttö, orpo. No, ja se sama tyttö sitte rupesi hänen perässään keikkumaan.
Anisja. Marinako?