Matrjona. Missäs ne sitte ovat?
Anisja. Ei sano. Enkä saa mitenkään selkoa. Minne kätkenee paikasta toiseen. Enkä Akulinaltakaan saa mitään tehdyksi. Hupero huperokseen, vaan yhä kuitenkin vaanii ja vartioi. Voi minun päiviäni! Ihan olen jo tuskastunut!
Matrjona. Voi, mansikkani, kyllä se ne rahat antaa pois käsistäsi, niin että ikipäiväsi saat niitä ikävöidä. Ja talosta sinut vielä ilman mitään pois työntävät. Olet koko ikäsi, kultaseni, kuluttanut miehen parissa, jota et ole rakastanut, ja sitte saat vielä leskenä keppikerjäläisenä kuleskella.
Anisja. Elä puhukaan, kultaseni. Sydämmeni on pakahtua, en tiedä mitä tehdä eikä ole kenen kanssa neuvotella. Nikitalle kyliä haastoin, vaan se pelkää asiaan ryhtyä. Sanoi vain minulle eilen, että lattiaan ne ovat piiloitetut.
Matrjona. No, etsitkö?
Anisja. En voinut, — itse oli siellä. Huomaan, että se niitä milloin luonaan kantaa, milloin muualla piilossa pitää.
Matrjona. Muista vain se, tyttöseni, että jos kerran hairinko tapahtuu, niin et kuuna päivinä saa sitä korjatuksi. (Kuiskaten.) No, oletko sitä väkevää teetä antanut, vai?
Anisja. Voi tokisen! (Aikoo vastata, mutta huomaa naapurimuijan ja vaikenee.)
VII KOHTAUS.
Samat ja Kuoma (kulkee tuvan ohi ja kuuntelee sisästä kuuluvaa huutoa. Anisjalle.)