Matrjona. Ai’ottekos viimeistä voitelusta sille antaa, vai?
Anisja. Tahtovathan ne ihmiset. Jos elää, niin ai’otaanhan sitä huomenna lähettää pappia hakemaan.
Kuoma. Voi, Anisja kulta! Kyllä maar’ sinun tulee ikävä? Eikä sitä syyttä sanota, että "ei sen mieli mettä keitä, joka on suuressa surussa".
Anisja. No, vielä häntä puhuu.
Kuoma. Arvaahan tuon, kun se jo koko vuoden on hengenhieverissä. Siinähän sitä on käsin sidottu.
Matrjona. Katkeraahan se on leskenkin elämä. Nuorena kyllä menettää, vaan kukapa häntä vanhoilla päivillä säälii. Sillä ei vanhasta ole myöden eikä säästäen. Niin tässä on minunkin laita. Pitkänkö matkan olen kulkenut, niin olen jo ihan uuvuksissa, jalat jären turruksissa. Vaan missä poikani on?
Anisja. Kyntämässä on. Mutta käyhän tupaan, niin pannaan samovaari kiehumaan ja teellä luontoa lievitellään.
Matrjona. (Istuutuu.) Kylläpä olenkin uuvuksissa. Vaan mitä siihen viimeiseen voitelukseen tulee, niin se on ihan välttämätöntä. Niinhän ne ihmiset sanovat, että siitä on sielullekin hyötyä.
Anisja. Kyllä, huomenna lähetetään.
Matrjona. No niin, parasta se on. — Meillä taas, kultaseni, oli häät