Anisja ja Matrjona.
Matrjona. (Puhuu tavallisella äänellä naapurinaisen poistuessa.) Kun, näetsen, tyttö nyt on naitettu, niin ei ainakaan minun ukkohölmöni enää Nikitaa ajattele. (Muuttaa yht’äkkiä äänensä kuiskeeksi.) Jo meni pois! (Kuiskaten.) Niin no, oletko sitä teetä juottanut, vai?
Anisja. Voi, elä muistelekaan! Kuolkoon ennen itsestään! Ja eihän se siitä kuitenkaan kuole; syntiä vain teen. Voi minun päiviäni! Minkä tautta annoitkaan minulle niitä pulveria?
Matrjona. Mitäs pulvereista?! Nehän, hyvä ihminen, ovat unipulveria; miks’ei niitä sitte antaisi? Ei niistä mitään pahaa lähde.
Anisja. Enhän minä niitä unipulveria tarkoita, vaan niitä valkoisia.
Matrjona. No, ne on, mansikkani, lääkepulveria.
Anisja. (Huoahtaa.) Tiedän; mutta pelottaa. Ihan se on saanut minut tuskistumaan.
Matrjona. Jokos olet paljonkin käyttänyt?
Anisja. Kahdesti olen antanut.
Matrjona. No, eikös tuntunut mitään?