Anisja. Itse kosketin huulillani teehen, ei kuin pikkuruisen karvasteli. Vaan hän joi kaikki teen kanssa ja sanoi, että "ei maistu minulle teekään". Siihen minä, että "sairaasta tuntuu kaikki karvaalta". Mutta voi kun se minusta oli kamalaa, Matrjona kulta.
Matrjona. Mitä tuota ajattelee! Pahempi vain on ajatella.
Anisja. Parempi olisi ollut, ett’et olisi niitä antanutkaan minulle ja syntiin saattanut. Kun muistelen, niin oikein sydäntä vihloo. Miksikä ne annoitkaan minulle?!
Matrjona. Mitä sinä nyt, mansikkani! Ole jo, Herran nimessä! Mitä sinä minun päälleni lykkäät? Eläkä sinä, hyvä ihminen, syytöntä syytä! Jos mitä tulee, niin olen minä viaton enkä tiedä mistään tään taivaallista, — ristiä suutelen sen päälle, ett’en ole mitään pulveria antanut enkä ole kuullut enkä nähnyt, mitä pulveria ne ovatkaan. Ajattelehan sinä, hyvä ihminen, itse. Me tässä tuonnoin vielä sinusta haastettiin, että kylläpä se raukka vaivaa näkee. Tytärlentämä on hupelo ja mies lahonnut kuin kanto. Semmoisessa elämässä sitä tekee jos mitä.
Anisja. Enhän minä kielläkään. Ja minun asemassani on valmis pahempaankin: joko hirteen menemään tahi hänet kuoliaaksi kuristamaan. Sillä mitäs elämää tämä on?
Matrjona. Sitähän se on. — Aikaa ei ole avosuin töllistellä. Ja oli miten oli, niin pitää rahoja etsiä ja antaa hänen sitä teetä juoda.
Anisja. Voi minua poloista! En tiedä, mitä tehdä, ja kovin pelottaakin. Kunpa ennen kuolisi itsestään. Sillä en tahtoisi sitä sielulleni ottaa.
Matrjona. (Vihaisesti.) Vaan miks’ei se rahoja ilmoita? Vai aikooko se ne mukaansa ottaa eikä kellekään antaa? Onkos se hyvin tehty? Armahtakoon Herra, semmoiset rahat ja suotta aikojaan hukkaan menevät. Eikös se sitte ole synti? Mitäs hän sitte tekee? Vai katsellako vain häntä pitää?
Anisja. Enpä tiedä enää itsekään. Ihan se on saanut tuskistumaan minut.
Matrjona. Mitä et tiedä? Asiahan on selvä. Jos nyt teet erehdyksen, niin tulet sitä ikäsi katumaan. Hän antaa sisarelleen rahat ja sinä jäät ilman.