Nikita. Ka, istukoon. Mitäs se minua liikuttaa?
Pjotr. (Aukaisee silmänsä.) Nikita, Nikita hoi! Tules tänne! (Nikita lähestyy. Anisja kuiskaa Matrjonan kanssa.) Miksi niin aikaiseen tulit?
Nikita. Kynnin jo loppuun.
Pjotr. Entäs kynnitkös sen sillan takaisen saran?
Nikita. Sinne on pitkä matka ajaa.
Pjotr. Pitkäkö matka? Talosta on pitempi. Kun varta vasten ajaa pitää. Samalla olisi mennyt… (Anisja kuuntelee näyttäytymättä.)
Matrjona. (Tulee lähemmäksi.) Voi, poikani, miks’et tee isännän mieliksi? Isäntä on kivulloinen ja luottaa sinuun ja sinun pitää voimiasi ponnistaa ja palvella häntä, kuin omaa isääsi, niinkuin minä käskin.
Pjotr. No, tuota, oih… ota sitte perunoita ylös, ja naiset… oi! saavat valikoida.
Anisja. (Itsekseen.) Johan nyt menin! Tahtoo, näet, taaskin kaikki pois laittaa, sillä varmaan on hänellä rahat nyt luonaan. Jonnekin se aikoo ne piiloittaa.
Pjotr. Muuten… oih! tulee aika istuttaa ja pilaantuvat. Oih, en jaksa enää. (Nousee ylös.)