Nikita. Ole tuossa! Eläkä intä! (Ottaa lapion, vaan vastustelekse.) Jos en tahdo, niin en mene.
Anisja. Etkö mene? (Alkaa huutaa.) Ihmiset, ho-oi!
Matrjona. (Tukkii hänen suunsa.) Mitä sinä? Hulluko sinä olet? Kyllä hän menee… Mene, poikani, mene, kultaseni!
Anisja. Minä huudan paikalla apua.
Nikita. Lopetatko tuossa?! Äh, noita ihmisiä! No, tehkää välemmin sitte, niin menee kaikki yhdellä kertaa. (Menee kellarin luo.)
Matrjona. Minkäs sille tekee, kultaseni, kun kerran olet kujeillut, niin koeta nyt sitte jälkesikin umpeen lakaista.
Anisja. (Yhä kiihdyksissään.) Hän on tehnyt ilvettä minusta lutuksensa kanssa, vaan nyt jo riittää! Nyt en ainakaan yksin ole, vaan tietäköön hänkin, miltä tuntuu murhaajan mieli.
Matrjona. No, no, sekös kiivastui! Eläkä sinä, hyvä ihminen, kiukuittele, vaan ole hiljemmällä ja vähemmällä, niinkuin olla pitää. Mene tytön luo. Kyllä hän tässä työnsä tekee. (Menee lyhtyineen Nikitan perässä, joka laskeutuu kellariin.)
Anisja. Hänet minä surmaamaankin pakoitan kirosikiönsä. (Yhä kiihtyneenä.) Yksin silloin kiusaannuin Pjotrin luita ruhtoessa, vaan tietäköön nyt hänkin, miltä se tuntuu. En säästä itseäni, sen sanon, en vaikka mikä!…
Nikita. (Kellarista.) Valaisehan sitte!