— En ole teidän rahoillanne juonut, mitäs suotta soimaatte.
— Vaiti, tolvana! — karjasi alikapteeni, valmiina lyömään miestä. Jo ennestään kiihtyneenä hän menetti nyt kokonaan malttinsa ja oli loukkaantunut Nikitan töykeydestä, vaikka muuten häntä rakasti jopa hemmottelikin, ja asui hänen kanssaan jo kolmattatoista vuotta.
— Tolvana, tolvana? — matki palvelija: — miksi tolvanaksi haukutte, armollinen herra? onko nyt aika sellaiseen? synti on haukkua.
Mihailov muisti minne oli menossa ja häntä rupesi hävettämään.
— Sinäpäs vasta koettelet miehen kärsivällisyyttä, Nikita! — sanoi hän lempeällä äänellä. — Tämän isäukolleni menevän kirjeen anna olla pöydällä eläkä siihen koske, — lisäsi hän punehtuen.
— Kuulen, herra — sanoi Nikita käyden hellätunteiseksi viinan vaikutuksesta, jota oli juonut, kuten sanoi omilla rahoillaan, ja räpytteli huomattavan itkunhaluisesti silmiään.
Vaan kun alikapteeni sanoi portailla: "hyvästi, Nikita!" niin Nikita purskahti yhtäkkiä pakotettuun itkuntyrskeeseen ja syöksähti suutelemaan herransa kättä. "Hyvästi, herra!" sanoi hän nyyhkyttäen. Vanha matruusin eukko, joka seisoi portailla ei naisena voinut olla hänkään sekaantumatta tähän tuntehikkaaseen kohtaukseen, vaan rupesi likaisella hihallaan pyyhkimään silmiään ja puhua pauhaamaan että kyllä on nyt herroillakin päivät ja millaisia vaivoja ne ottavat päälleen ja että hän, ihmisparka, oli jäänyt leskeksi ja kertoi jo sadannetta kertaa juopuneelle Nikitalle surustaan, kuinka miehensä oli jo ensimmäisessä pommituksessa kaatunut ja kuinka hänen mökkinsä oli raunioiksi ammuttu (se missä hän nyt asui, ei ollut hänen) j.n.e. Herransa mentyä Nikita sytytti piippunsa, pyysi isännän tytärtä hakemaan viinaa ja herkesi pian itkemästä, rupesipa vielä riitelemäänkin akan kanssa sangosta, jonka tämä muka oli särkenyt.
"Ehkäpä tulenkin vain haavotetuksi" — mietiskeli itsekseen alikapteeni, kun hän illan jo hämärtäessä lähestyi komppaniansa kanssa vallinsarvea. — "Mutta mihin? ja kuinka? tuohonko vai tuohon?" — puhui hän itsekseen koskettaen ajatuksissaan vatsaansa ja rintaansa, — "Jos tuohon (hän ajatteli reisiään), ja tekisi kierroksen. Vaan jos tuohon pommin pirstale, niin on loppu!"
Alikapteeni saapui saartokaivantoa pitkin onnellisesti tykkikaivannoille, asetti yhdessä upseerin kanssa miehet pilkkosen pimeässä työhön ja istui pieneen kuoppaan rintavarustuksen suojaan. Ammunta oli laimeaa, vain silloin tällöin välähti milloin meikäläisten milloin sen puolella leimaus ja loistava pomminputki piirsi tulikaaren tummalle tähtitaivaalle. Mutta kaikki pommit putoilivat tykkikaivannon taakse ja oikealle puolelle kauas sieltä, missä alikapteeni istui pienessä kuopassaan. Hän ryyppäsi viinaa, haukkasi juustoa, sytytti paperossin, rukoili Jumalaa, ja kävi hieman nukkumaan.