Ruhtinas Galjtsin, everstiluutnantti Neferdov ja Praskuhin, jota ei kukaan ollut kutsunut, jonka kanssa ei kukaan puhunut, vaan joka yhtäkaikki seurasi uskollisesti heidän kintereillään, kaikki läksivät nyt bulevardilta Kaluginin luo teetä juomaan.
— No niin, sinun juttusi Vasjka Mendelistä, jäi kesken, — virkkoi Kalugin riisuttuaan sinellinsä ja istuutuen ikkunan viereiseen pehmeään mukavaan nojatuoliin, päästellen auki puhtaan hollannin palttinaisen tärkkipaitansa kaulusta: — kuinkas hän sitten joutui naimisiin?
— Sepä oli hassua veliseni! je vous dis, il y avait un temps, on ne parlait que de ca à Petersbourg[1] — sanoi nauraen ruhtinas Galjtsin, hypäten pianotuolilta ja istuen toiselle puolelle ikkunaa lähelle Kaluginia— kerrassaan hullua. Tiedän kaikki yksityisseikkoja myöten. Ja hän rupesi hupaisesti, älykkäästi ja reippaasti kertomaan jotain rakkausjuttua, jonka tässä sivuutamme, koska se ei meitä huvita. Mutta silmiinpistävää oli, ettei ainoastaan ruhtinas Galjtsin, vaan myöskin kaikki muutkin noista herroista, jotka olivat asettuneet mikä ikkunalle mikä pianon ääreen mikä loikomaan jalat ilmassa, näyttivät nyt täällä aivan toisilta ihmisiltä kuin äsken bulevardilla: poissa oli tuo naurettava pöyhkeily ja röyhkeys, jolla he kohtelivat jalkaväenupseereja; täällä omassa piirissään he olivat luonnollisia, varsinkin Kalugin ja ruhtinas Galjtsin, herttaisia, iloisia ja hyviä veljiä. Keskustelu koski pietarilaisia virkatovereita ja tuttavia.
— Mitä Maslovskista?
— Kummastako? henkivartijaulaanista vai hevoskaartilaisesta?
— Minä tunsin ne molemmat. Hevoskaartilainen oli silloin vasta koulusta päässyt poikanulikka. Entäs vanhempi — ratsumestariko?
— Oo, jo aikoja sitten.
— Vieläkös hän reuhkaa mustalaistyttönsä kanssa?
— Ei, hyljännyt on… j.n.e. samaan tapaan.
Sitten istui ruhtinas Galjtsin pianon ääreen ja lauloi mainiosti erään mustalaislaulun. Praskuhin rupesi kenenkään pyytämättä laulamaan toista ääntä, ja teki sen niin hyvin, että häntä pyydettiin jatkamaan, josta hän oli hyvin mielissään.