Palvelija tuli tuoden teetä ynnä kermaa ja rinkeliä hopeisella tarjottimella.
— Tarjoa ruhtinaalle, — sanoi Kalugin.
— Onpa kummallista ajatella, — virkkoi Galjtsin, ottaen teelasin ja mennen ikkunalle: että meillä täällä piiritetyssä kaupungissa on pianomusiikit, teetä kerman kanssa ja sellainen asunto, että totta vie toivoisin toisen samanlaisen Pietarissa.
Jos tällaistakaan näin ei vielä olisi, — virkkoi kaikkeen tyytymätön vanha everstiluutnantti: — niin kerrassaan sietämätöntä olisikin tämä alituinen odotus että jotain tapahtuu… nähdä joka päivä tapettavan ja tapettavan — loppumattomiin — jos sitten vielä täytyisi elää liassa eikä olisi mitään mukavuuksia. —
— Entäs meidän jalkaväen upseerimme, — sanoi Kalugin, — jotka elävät miesten kanssa vallinsarvilla salalinnotuksessa ja syövät sotamiehen ruokaa, — entäs he sitten.
Hekö? Totta on, etteivät he kymmeneen päivään muuta paitaa, vaan he ovatkin sankareita, ihmeellisiä miehiä.
Samassa astui sisään jalkaväenupseeri.
— Minä… minulla on käsky… voisinkohan puhutella ken… hänen ylhäisyyttään kenraali N:n lähettinä? — kysyi hän ujosti, kumartaen.
Kalugin nousi, mutta vastaamatta upseerin tervehdykseen kysyi loukkaavan kohteliaasti ja väkinäinen virallinen hymy huulillaan, eikö hänen sopisi hieman odottaa ja pyytämättä häntä istumaan ja luomatta häneen sen enempää huomiota kääntyi Galjtsinin puoleen ja rupesi puhumaan ranskaa, niin ettei upseeri poloisella, joka oli jäänyt yksin seisomaan keskelle huonetta, ollut aavistustakaan, miten pienuudessaan olla, mitä tehdä.
— Asia olisi erittäin tärkeä — sanoi upseeri hetkisen vaitiolon jälkeen.