— Ahaa! no sitten tehkää hyvin, — sanoi Kalugin, pani sinellin päälleen ja saattoi häntä ovelle.
— Eh bien, messieurs, je crois, que cela chauffera cette nuit,[2] — sanoi Kalugin, tultuaan kenraalin luota.
— No? mitä? uloshyökkäyskö? rupesivat kaikki kyselemään.
— En vielä tiedä — saatte itse nähdä, vastasi Kalugin salaperäisesti hymyillen.
— Minun päällikköni on vallinsarvella, täytynee siis minunkin tästä lähteä, — sanoi Praskuhin, sitoen miekan vyölleen.
Kukaan ei vastannut; hänen kai piti itse tietää, mennäkö vai olla menemättä.
Praskuhin ja Neferdov nousivat lähteäkseen kukin määräpaikalleen: "Jääkää hyvästi, hyvät herrat! Näkemiin, hyvät herrat! Vielä tänä yönä tavataan!" huusi Kalugin ikkunasta, kun Praskuhin ja Neferdov kumartuneina kasakansatulassaan nelistivät ohitse. Kasakkahevosten kavionkapse hiljeni pian pimeällä kadulla.
— Non, dites moi, est-ce qu'il y aura veritablement quelque chose cette nuit,[3] sanoi Galjtsin, venyen Kaluginin kanssa ikkunalla ja katsellen pommeja, jotka kohosivat ilmaan vallinsarvien yläpuolella.
— Sinulle voin sen kertoa, näetkös… olethan ollut vallinsarvilla? (Galjtsin nyökkäsi myöntävästi, vaikka oli ollut vain yhden kerran neljännellä vallinsarvella.) — Vastapäätä meidän lunettiamme oli saartokaivanto, — ja Kalugin, joka mielestään oli sota-asioihin hyvin perehtynyt, vaikkei ollutkaan mikään erikoistuntija, rupesi hieman sekavasti ja linnotustieteellisiä termejä sotkien kertomaan meikäläisten ja vihollisten varustustöistä ja aiotun taistelun suunnitelmasta.
— Vaan nyt ruvetaan ampua paukuttelemaan tykkikaivantojen seutuvilla. Ohoo, onkohan se meidän vai sen? nyt räjähti, — huudahtivat he venyen ikkunalla, ja katsellen tulijuovia, joita ilmassa risteilevät pommit piirtelivät, laukausten leimauksia, jotka tuokioksi valaisivat tummansinisen taivaan, ja valkeita savutupruja, sekä kuunnellen kiihtymistään kiihtyvää ammuntaa.