Voineekohan ajatus, että tekin olette nyt Sevastopolissa, olla herättämättä sielussanne jonkinlaista miehuuden ja ylpeyden tunnetta ja voineekohan veri olla nopeammin virtaamatta suonissanne!
— Laskette suoraan Kistentinille (Konstantinille), teidän jalosukuisuutenne — sanoo teille vanha matruusi ja kääntyy tarkastamaan suuntaa, jonka annatte veneelle ohjaten oikealle.
— Onpas siinä vielä kaikki kanuunat, — huomauttaa vaaleatukkainen nuorukainen, tarkastellen laivaa, kun soudatte ohitse.
— Kuinkas sitten: se on uusi, siinä se Kornilov oli — virkkaa ukko, hänkin laivaa silmäillen.
— Katsohan, missä räjähti! — sanoo poika pitkän vaitiolon jälkeen, katsellen hajoavaa valkeaa savupilveä, joka äkkiä on ilmestynyt korkealle ilmaan lahden eteläisellä puolella ja jota seuraa räjähtäneen pommin räikeä pamaus.
— Se se nyt uudesta patteristaan ampuu, — lisää ukko ja sylkäisee välinpitämättömästi kouriinsa. — No, ala kiskoa, Mishka! parkaasin ohi painamme. — Ja venosenne soluu sukkelaan lahden leveillä mainingeilla, painuu tosiaankin sivu raskaan parkaasin, jota monine päälletysten sullottuine jauhomattoineen kömpelöt sotamiehet epätasaisesti soutavat, ja laskee kaikenlaisten rantaan kytkettyjen veneiden joukkoon Grafskajan laiturille.
Rantakadulla liikkuu meluten harmaita sotamiesjoukkoja, mustanuttuisia matruuseja ja kirjavia naisia. Akat myyvät vehnäleipiä, venäläiset talonpojat samovaareineen kaupitsevat huutaen varimakeaansa, ja heti ensimmäisillä porrasaskelmilla ajelehtii kaikenkokoisia ruostuneita tykinkuulia, pommeja, kartesseja ja valurautaisia kanuunia. Vähän kauempana on suuri tori, jossa huiskin haiskin viruu suunnattoman suuria hirsiä, kanuunanlavetteja, makaavia sotamiehiä; seisoo hevosia, kuormarattaita, vihreitä tykkejä ja kuulavaunuja, kytkettyjä kiväärejä; kulkee sotamiehiä, matruuseja, upseereja, naisia, lapsia ja kauppiaita — kuljetetaan vankkureilla heiniä, jauhomattoja ja tynnyreitä; siellä täällä ajaa kasakka ja upseeri ohi ratsain, kenraali roskissa. Oikealla puolen on katu suljettu vallituksella, ja ampuma-aukoissa seisoo pieniä kanuunia, joiden lähellä istuu matruusi piippuaan polttaen. Vasemmalla on kaunis talo, jonka roomalaisnumeroisen otsaman alla seisoo sotamiehiä ja veriset paarit, — kaikkialla näette sotilasleirin vastenmielisiä jälkiä. Ensimmäinen vaikutelmanne on ehdottomasti perin vastenmielinen; leiri- ja kaupunkilaiselämän kummallinen sekotus, kauniin kaupungin ja nokisten vartiotulien, ei suinkaan ole kaunista, vaan tuntuu inhottavalta sekamelskalta; tuntuu melkein kuin kaikki olisivat pelon, vallassa, hyörisivät tietämättä mitä tekevät. Mutta katsokaahan tarkemmin noiden ihmisten kasvoihin, jotka liikkuvat ympärillänne, niin ajattelette kokonaan toista. Tarkastakaahan vain tuota kuormastosotamiestä, joka vie juomaan ruskeaa kolmivaljakkoa ja niin rauhallisesti hyräilee jotain itsekseen, että heti näkee, ettei hän suinkaan joudu ymmälle tuossa kirjavassa joukossa, jota ei hänelle ole olemassakaan, vaan tekee tehtävänsä, olkoonpa se millainen hyvänsä — juottaa hevosen tai raahaa tykkiä — yhtä rauhallisesti, varmasti ja huolettomasti kuin kaikki tuo tapahtuisi jossain Tulassa tai Saranskissa. Saman ilmeen luette sekä upseerin kasvoilla, joka moitteettoman valkeat hansikkaat kädessä astuu ohitsenne, että matruusin, joka istuu tupakoiden vallituksella, sekä työsotamiesten, jotka paareineen odottavat entisen seurahuoneen portailla että neitosen, joka peläten likaavansa ruusunpunaisen hameensa hyppelee kiveltä kivelle kadun poikki.
Niin! Teidät kohtaa varmasti pettymys, jos saavutte Sevastopoliin ensi kertaa. Turhaan etsitte yhdenkään kasvoilla hätäilemisen, hämmingin tai edes innostuksen, kuolemaan valmiuden, päättäväisyyden merkkiä; sellaista ette löydä missään: näette arki-ihmisiä rauhallisesti tekemässä arkitehtäviään, niin että kenties syytätte itseänne tyhjästä intoilusta, rupeatte vähän epäilemään Sevastopolin puolustajain sankarillisuutta, josta teissä ovat herättäneet ajatuksen kertomukset, kuvaukset ja oma kuulemanne ja näkemänne Severnajan puolella. Mutta ennenkuin rupeatte epäilemään, menkää vallinsarville, katselkaa Sevastopolin puolustajia itse puolustuspaikalla tai pikemmin menkää suoraan vastapäätä olevaan taloon, Sevastopolin entiseen seurahuoneeseen, jonka portailla seisoo sotamiehiä paareineen, — siellä näette Sevastopolin puolustajat, näette kauhistuttavia ja surullisia, suurenmoisia ja naurettavia, mutta ihmeellisiä, mieltäylentäviä näkyjä.
Astutte seurahuoneen suureen saliin. Tuskin olette avannut oven, kun näette telttasängyissä ja parhaastaan lattialla neljä- tai viisikymmentä raajapuoleksi leikattua ja mitä vaikeimmin haavottunutta sairasta, joiden sekä näkö että haju pöyristyttää teitä. Elkää uskoko tunnetta, joka pidättää teitä salin kynnyksellä — se on huono tunne; astukaa vain eteenpäin, elkää hävetkö, että tulitte ikäänkuin katselemaan kärsiviä, elkää hävetkö mennä vuoteen viereen ja jutella heidän kanssaan: onnettomat näkevät mielellään inhimillisiä, myötätuntoisia kasvoja, kertovat mielellään kärsimyksistään ja mielellään kuuntelevat rakkauden ja osanoton sanoja. Käytte vuoteiden välissä ja etsitte vähimmin ankaria ja kärsiviä kasvoja, joita rohkenisitte lähestyä puhellaksenne.
— Mihin sinä olet haavottunut? — kysytte epäröiden ja arasti vanhalta perin laihtuneelta sotilaalta, joka vuoteellaan istuen seuraa teitä hyväntahtoisin katsein ja ikäänkuin kutsuu luokseen. Sanon: "kysytte arasti", sillä paitsi syvää myötätuntoa, herättävät kärsimykset jostain syystä myöskin loukkaamisen pelon ja suurta kunnioitusta sitä kohtaan, joka niitä kantaa.