— Olen hiukan, kivi sattui päähäni, — vastasi Mihailov.
— Est-ce que le pavillon est baissé deja?[8] kysyi ruhtinas Galjtsin vilkaisten Mihailovin lakkiin, puhumatta kellekään.
— Non, pas encore[9] — vastasi Mihailov, jota halutti näyttää että hän sekä ymmärsi että puhui ranskaa.
— Vieläkö siis aselepoa tosiaankin kestää? — sanoi Galjtsin puhutellen häntä kohteliaasti venäjäksi, näin huomauttaen — kuten alikapteenista tuntui — että teidän on varmaankin vaikea puhua ranskaa niin että eiköhän ole parempi näin vain yksinkertaisesti… minkä jälkeen ajutantit lähtivät tiehensä. Alikapteenista tuntui taas niinkuin eilenkin tavattoman yksinäiseltä, ja tervehdittyään useita herroja — toisten seuraan tahtomatta, toisten taas uskaltamatta — istuutui hän Kazarskin kuvapatsaan lähelle ja alkoi polttaa paperossia.
Parooni Pesth näyttäytyi hänkin bulevardilla. Hän kertoi olleensa mukana aselepoa tehtäessä ja puhelleensa ranskalaisten upseerien kanssa ja että eräs näistä muka oli hänelle sanonut: s'il n'avait pas fait clair encore pendant une demi-heure les embuscades auraient été reprises,[10] ja kuinka hän oli vastannut: monsieur! je ne dis pas non, pour ne pas vous donner un dementi,[11] ja kuinka mainiosti se oli sanottu j.n.e.
Asia oli niin että vaikka hän oli ollut mukana aselepoa tehtäessä, ei hän kuitenkaan tullut sanoneeksi mitään erityistä vaikka hänellä kyllä oli kova halu puhella ranskalaisten kanssa (sehän on niin kovin hauskaa). Junkkari, parooni Pesth oli kauan aikaa kävellyt edestakaisin pitkin linjaa ja kysellyt ehtimiseen lähellä olevilta ranskalaisilta: de quel régiment êtes vous? Hän sai vastauksen — eikä enempää. Vaan kun hän meni liian kauas linjan toiselle puolelle, niin ranskalainen vahtisotamies, joka ei osannut arvata että tuo sotamies osaa ranskaa, rupesi haukkumaan yksikön kolmannessa persoonassa: "Il vient regarder nos travaux ce sacré…" sanoi hän, jolloin junkkari parooni Pesth, välittämättä enää aselevosta lähti kotia ja sovitti matkalla ne ranskalaiset lauseparret, joita nyt lateli. Bulevardilla oli myöskin kapteeni Zobov, joka puhua rähisi kovalla äänellä, siellä resuisen näköinen kapteeni Obzhogov, siellä tykkiväen kapteeni, joka ei pyrkinyt kenenkään suosioon, siellä naisten suosikki junkkari, siellä kaikki nuo eiliset henkilöt, iänikuisine vaikuttimineen. Puuttui vain Praskuhin, Neferdov ja vielä joku, mutta heitä tuskin kukaan muisti ja ajatteli, sillä heidän ruumiitaan ei vielä oltu ehditty pestä, pukea eikä panna maahan.
XVI.
Meikäläisten vallinsarvelle ja ranskalaisten saartokaivannolle on nostettu valkeita lippuja ja niiden välissä kukoistavassa laaksossa viruu läjittäin saappaattomia, harmaa- ja sinipukuisia silvottuja ruumiita, joita työmiehet pinoovat kuormarattaille. Kalmanhaju täyttää ilman. Sevastopolista ja ranskalaisten leiristä on tulvinut väkeä katselemaan tätä näytelmää, lähestyen toisiaan ahneen ja hyväntahtoisen uteliaina. Kuunnelkaahan, mitä nuo ihmiset puhelevat keskenään.
Tuossa on venäläisiä ja ranskalaisia piirissä nuoren upseerin ympärillä, joka tosin huonosti, vaan kyllin ymmärrettävästi puhuen ranskaa tarkastelee kaartilaisen patruunakoteloa.
— E sesii purkuaa se uazoo liee?[12] — kysyi hän.