— Il faut avouer que les votres ne se mouchent pas du pied non plus,[32] — sanoo ratsu-upseeri, kumartaen ja luulotellen olevansa hyvin miellyttävä.
Vaan jo riittää.
Katsokaahan mieluummin tuota kymmenvuotiasta poikanaskalia, jolla on vanha — kenties isänsä — lakki päässä, jalassa paljaat kengät ja vain yhden kannattimen varassa riippuvat nankinihousut ja joka ilmestyen vallin takaa on hamasta aselevon alusta samoillut laaksossa tylsän uteliaana katsellen ranskalaisia ja maassa viruvia ruumiita ja poiminut vaaleansinisiä kukkia, jotka yltyleensä peittävät laakson. Palatessaan kotia suuri kukkakimppu kädessä hän pitelee nenäänsä tuulen tuomalta löyhkältä, ja pysähtyen siihen pinotun ruumiskasan ääreen katselee kauan kammottavaa päätöntä ruumista, joka on häntä likinnä. Seistyään pitkän aikaa paikallaan hän siirtyy lähemmä ja koskettaa jalallaan ruumiin jäykkää oikaistua käsivartta. Käsivarsi hieman liikahtaa. Hän koskettaa sitä vielä kerran ja kovemmin. Käsivarsi hieman liikahtaa ja asettuu taas entiselle paikalleen. Äkkiä poika kirkaisee, piilottaa kasvonsa kukkiin ja juoksee minkä jalat kantavat linnotukselle päin.
Niin, vallinsarvella ja saartokaivannolla liehuvat valkeat liput, kukoistava laakso on täynnä ruumiita, ihana aurinko laskee siniseen mereen ja sininen meri välkkyy keinuen auringon kultaisissa säteissä. Tuhannet ihmiset kokoontuvat yhteen katselemaan, puhumaan ja hymyilemään toinen toisilleen ja nuo ihmiset, samaa ylevää rakkauden ja itsekieltäytymyksen lakia tunnustavat kristityt eivät katsellessaan sitä mitä ovat tehneet heti lankea katumuksesta polvilleen Sen eteen, joka antaessaan heille elämän, istutti jokaisen sydämeen, paitsi kuolemanpelkoa, rakkauden hyvyyteen ja kauneuteen, ja ilon ja onnen kyynelin syleile toisiaan veljinä. Vaan poissa ovat valkeat liput ja taas toimivat kuoleman ja kärsimysten välikappaleet, taas vuotaa viaton veri ja kuuluu voihkinaa ja kirouksia.
Ja niinpä olen puhunut mitä minulla tällä kertaa oli puhumista. Mutta raskas epätietoisuus valtaa minut. Kenties minun ei olisi pitänytkään puhua, kenties se, mitä olen puhunut, on niitä ilkeitä totuuksia, jotka itsetiedottomasti piilevät jokaisen sielussa ja saattavat käydä turmiollisiksi kun ne tuodaan julki, kuten viinin sakka, joka sekotettuna pilaa viinin.
Missä on tässä kertomuksessa se paha, jota on vältettävä, missä hyvä, jota on seurattava? Kuka on sen konna, kuka sankari? Kaikki ovat hyviä ja kaikki ovat pahoja.
Ei loistavan urhoollinen Kalugin, jolla turhamaisuus on kaikkien tekojen vaikuttimena, ei tuo tyhjänpäiväinen, hyväsydäminen Praskuhin, vaikka hän kaatui taistelussa uskon, valtaistuimen ja isänmaan puolesta, ei ujo Mihailov, ei Pesth, lujaa vakaumusta ja periaatteita vailla oleva lapsi, — voi olla kertomuksen konnana eikä sankarina.
Vaan kertomukseni sankari, jota rakastan kaikesta sielustani, jota olen koettanut kuvata kaikessa kauneudessaan ja joka aina on ollut, on ja tulee olemaan yhtä kaunis — on totuus.
Sevastopoli elokuulla 1855.