Elokuun lopulla ajoi suurta, kalliorotkojen välissä luikertelevaa Sevastopolin maantietä, Duvankan[33] ja Bahtshisarain välillä, käymäjalkaa paksussa polttavassa pölyssä upseerin vankkurit (sellaiset erityiset, joita ei enää missään muualla tapaa, ja jotka muistuttavat puoleksi juutalaisrilloja, puoleksi venäläisiä kuormarattaita korineen).
Rattailla istui edessä kyykkysillään tensikka pitkä nankinitakki päällä ja ihan pehmennyt entinen upseerin lakki päässä, ohjaksia nykien, takana, sotilasviitalla peitettyjen kääröjen ja myttyjen päällä jalkaväenupseeri yllä kesäsinelli. Upseeri oli, mikäli saattoi päättää hänen istuessaan, lyhytkasvuinen, vaan tavattoman tukeva, ei niin leveä olasta olkaan kuin rinnasta selkään; hän oli tukeva ja jäntterä, kaula ja niska olivat hänellä hyvin kehittyneet ja jäntevät. Niin sanottua vyötärystä — hoikennusta keskivälissä vartaloa — ei hänellä ollut, mutta ei hän ollut isovatsainenkaan; päinvastoin hän oli pikemmin laiha, varsinkin kasvoiltaan, jotka olivat sairaloisen kellertävät. Hänen kasvonsa olisivat olleet kauniit, ellei jonkinlainen pöhötys ja pehmeät, ennenaikaiset paksut rypyt olisi sekottaneet ja suurentaneet piirteitä ja antaneet kasvoille yleisen kuihtuneisuuden ja karkeuden ilmettä. Hänen silmänsä olivat pienet, ruskeat, tavattoman eloisat, jopa julkeat; viiksensä hyvin tuuheat, mutta kapeat, ja pureksitut; vaan leukaa ja varsinkin poskipäitä peitti tavattoman vahva, sakea parin päivän vanha parta. 10 päivänä toukokuuta upseeria oli haavottanut pommin pirstale päähän, jossa hän aina näihin asti oli pitänyt sidettä, ja nyt, tuntien itsensä jo viikko takaperin täysin terveeksi hän matkusti Simferopolin sairashuoneesta rykmenttiin, joka majaili jossain siellä mistä kuului laukauksia, — mutta Sevastopolissa, Severnajassa vai Inkermanissako, siitä hän ei vielä ollut saanut keltään täyttä selvää. Laukaukset kuuluivat, varsinkin toisinaan kun vuoret eivät estäneet ja tuuli toi ne perille, tavattoman selvään, taajaan ja kuten tuntui läheltä: milloin ilma räjähdyksestä ikäänkuin värisi ja saattoi ehdottomasti vavahtamaan, milloin seurasivat nopeasti toinen toistaan heikommat äänet, aivan kuin rummunpärrytys, jonka silloin tällöin keskeytti tärisyttävä jyrinä, milloin taas kaikki suli kiiriväksi rytinäksi, joka muistutti ukkosilmaa, kun myrsky on rajuimmillaan ja rankkasade on juuri alkanut virrata. Kaikki puhuivat ja saattoi sen kuullakin, että on paraikaa käymässä hirmuinen pommitus. Upseeri hoputti tensikkaa: hän näytti haluavan päästä niin pian kuin suinkin perille. Vastaan ajoi suuri joukko venäläisiä talonpoikia, jotka olivat kuljettaneet muonavaroja Sevastopoliin ja jotka nyt olivat sieltä tulossa kuormat täynnä sairaita ja haavottuneita harmaaviittaisia sotamiehiä, mustiin päällystakkeihin puettuja matruuseja, punamyssyisiä vapaaehtoisia ja parrakasta nostoväkeä. Upseerin rattaiden täytyi pysähtyä kuormaston nostamassa paksussa, liikkumattomassa pölypilvessä, ja siristellen ja nyrpistellen pölyn vuoksi, joka täytti hänen silmänsä, korvansa, upseeri katseli sairaiden ja haavottuneiden kasvoja, jotka liikkuivat hänen ohitsensa.
— Sehän on meidän komppaniastamme tuo heikko sotamies — sanoi tensikka kääntyen herraansa päin ja osottaen kuormarattaita, jotka täpötäynnä haavottuneita joutuivat silloin heidän kohdalleen.
Rattailla istui edessä sivuttain parrakas ryssä vuonanvillalakki päässä, ja, pidellen kyynäspäällään ruoskan vartta, sitoi ruoskaa. Hänen takanaan istui vankkurien tärinässä nelisen sotamiestä eri asennoissa. Yksi, jolla oli käsi siteessä, sinelli hartioilla paidan päällä, istui keskellä vankkureja reippaana, vaikka olikin laiha ja kalpea, ja oli tarttumaisillaan lakkiinsa nähtyään upseerin, vaan sitten muistikin kai olevansa haavottunut ja olikin vain raappaisevinaan päätään. Toinen hänen vieressään makasi rattaiden pohjalla; näkyvissä oli vain kaksi kättä, joilla hän piteli kiinni rattaiden kaustoista, ja ylös nostetut polvet, jotka kuin rääsytukot heiluivat sinne tänne. Kolmas, jonka kasvot olivat turvoksissa ja jonka siteisiin käärityssä päässä törrötti sotilaslakki, istui jalat laidalta alas roikkuen ja nojaten kyynäspäillään polviinsa näytti nukahtaneen. Hänen puoleensa kääntyi nyt matkustava upseeri.
— Dolzhnikov! — huusi hän.
— Minä-ä! — vastasi sotamies avaten silmänsä ja ottaen sotilaslakin päästään, niin syvällä ja katkonaisella bassoäänellä kuin parisenkymmentä sotamiestä olisi yhdessä huutanut.
— Milloin tulit haavotetuksi, veliseni? Sotamiehen tinamaiset tihruiset silmät saivat eloa: näkyi, että hän tunsi päällikkönsä.
— Terveyttä toivotan, teidän jalosukuisuutenne! — virkkoi hän samalla katkonaisella bassoäänellä.
— Missä rykmentti nyt majailee?
— Sivastopolissa majailivat, keskiviikkona aikoivat lähteä, teidän jalosukuisuutenne.