— Mihin?
— En tiedä… varmaankin Sivernajaan, teidän jalosukuisuutenne! Nyt, teidän jalosukuisuutenne, — lisäsi hän ääntään venyttäen ja pannen lakin päähänsä: — jo läpi kaupungin on ruvennut ampumaan, yhä enemmän vaan pommeja, jotta salmeen asti kantaa; sellainen on temmellys — että auta armias, niin jotta…
Kauemmas oli mahdoton kuulla mitä sotamies puhui; mutta hänen kasvojensa ilmeestä ja ryhdistä näkyi, että hän, kärsivän ihmisen ilkeydellä, puhui lohduttomia asioita.
Matkustava upseeri, luutnantti Kozeljtsov, ei ollut mikään tusinaupseeri. Hän ei ollut niitä, jotka elävät ja tekevät jotain siksi, että muut elävät ja tekevät niin: hän teki mitä halutti ja toisetkin tekivät samoin ja olivat vakuutetut että se oli oikein. Hän oli verrattain lahjakas: lauloi hyvin, soitti kitaraa, puhui hyvin sujuvasti ja kirjotti sangen helposti varsinkin kruunun papereita, mihin oli harjaantunut pataljoonan ajutanttina ollessaan; mutta huomattavin puoli hänen luonteessaan oli itserakas tarmokkuus, joka, vaikka etupäässä perustuikin tuohon pikku lahjakkaisuuteen, oli sellaisenaan räikeä ja hämmästyttävä piirre. Hänen itserakkautensa oli sellaista, joka siihen määrin suli elämään ja joka useimmiten kehittyy mies- ja varsinkin sotilaspiireissä, että hän ei käsittänyt muuta valinnan mahdollisuutta kuin olla ensimäisenä tai hävitä, ja että itserakkaus oli hänen sisäistenkin vaikuttimiensa määrääjänä: hän oli mielellään ensimmäinen miesten joukossa, joihin vertaili itseään.
— Kuinkas sitten! rupean kai kuuntelemaan mitä moskova[34] lavertelee! — mutisi luutnantti, tuntien herpaisevaa mielen raskautta ja ajatusten sekavuutta katsellessaan haavottuneiden kuljetusta ja kuunnellessaan sotamiehen sanoja, joiden merkitystä pommituksen äänet ehdottomasti suurensivat ja vahvistivat. — Naurettava tuo moskova… Aja, Nikolajev! annahan mennä… Oletko nukkunut! — lisäsi hän hieman äkäisesti tensikalle, korjaten sinellinsä liepeitä.
Ohjaksista nykäistiin, Nikolajev maiskahutti suutaan ja kuormarattaat vierivät ravia eteenpäin.
— Syötetään vain hetkinen ja kohta, mutta nyt… eteenpäin, — virkkoi upseeri.
II.
Kun luutnantti Kozeljtsov jo ajoi kadulle Duvankan tatarilaistalojen sortuneiden kivimuurien keskelle, pidätti hänet pommi- ja tykinkuulakuormasto, joka oli menossa Sevastopoliin ja oli kasaantunut tielle.
Kaksi jalkasotamiestä istui parhaassa pölyssä sortuneen aidan kivillä tien vieressä ja söi arbuusia leivän kanssa.