— Kauasko on matka, maamies? — virkkoi heistä muuan leipää purren sotamiehelle, joka pieni reppu olalla pysähtyi heidän viereensä.
— Komppaniaan menemme, — vastasi sotamies vilkaisten syrjään arbuusista ja korjaten reppua selkäänsä. — Me olimme näetsen, kolmatta viikkoa komppanian heinässä, vaan nyt vaativat kaikkia; en tiedä vain missä nyt rykmentti on tällä hetkellä. Kertovat, että meikäläiset ovat asettuneet Korabeljnajaan viime viikolla. Ettekös ole kuulleet, hyvät herrat?
— Kaupungissa se on, veikkonen, kaupungissa, — virkkoi toinen, vanha kuormastosotamies, joka kaivoi kääntöpääveitsellä raakaa, valkoista arbuusia. — Me tulimme sieltä vasta puolenpäivän tienoissa. Sitä hirmua, veli veikkoseni sinä!
— Mitä niin, hyvät herrat?
— Etkös kuule, nyt ampuu yltä ympäri, jotta ei ehjää paikkaa enää missään. Niin on meidän poikia kaatanut, ettei sanoakaan osaa!
Ja puhuja heilahutti kättään ja korjasi lakkiaan.
Jalankulkeva sotamies pudisti miettivästi päätään, maiskahutti kielellään, veti saapasvarresta piipun, kaivoi kynnellään mutta panematta pesään palanutta tupakkaa, sytytti taulanpalasen polttavan sotamiehen piipusta ja kohotti lakkiaan.
— Jumalan ainoan on valta, hyvät herrat! hyvästi jääkää! — sanoi hän ja kohentaen reppua selkäänsä lähti astumaan tietä pitkin.
— Elähän, odottelisit ennemmin! — virkkoi vakuuttavasti arbuusin kaivelija.
— Yhtä kaikki! — jupisi jalankulkija, pujahdellen yhdessä rykelmässä seisovien kuormarattaiden lomitse.