III.
Kyytiasema oli täynnä väkeä kun Kozeljtsov ajoi pihalle. Ensimäinen henkilö, jonka hän tapasi portailla, oli hintelä, hyvin nuori mies, katsastusmies, joka yhtämittaa riiteli kahden perässään käyvän upseerin kanssa.
— Kolmesta ei puhettakaan, kymmenen vuorokautta odottakaa! kenraalitkin odottavat, herra hyvä! — puheli katsastusmies, tahtoen puhua pisteliäästi matkaa tekeville: — en minä ainakaan rupea teille valjaisiin.
— Niinpä elköön sitten annettako hevosia kenellekään, jos kerran ei ole!… Mutta miksikäs annettiin sille eräälle lakeijallekin? — kiljui vanhempi upseereista, teelasi kädessä ja nähtävästi välttäen teitittelyä, vaan samalla tahtoen huomauttaa, että kävisi kyllä päinsä sanoa katsastusmiestä sinuksikin.
— Päättäkäähän nyt itsekin, herra katsastusmies, — puheli kangerrellen toinen, ihan nuori upseeri, — emme me oman huvimme vuoksi matkusta. Meitähän niinmuodoin tarvitaan, koska meidät on kutsuttu. Muuten tulen varmasti puhumaan tästä kenraalille. Sitäpaitsi, tämähän on… tarkotan — te ette kunnioita upseerinkutsumusta.
— Aina te sotkette! — keskeytti hänet kiukkuisesti vanhempi: — te häiritsette vain minua; pitää osata puhua hänen kanssaan. Nyt hän on kadottanut kaiken kunnioituksensa. Hevosia heti paikalla! — kuulettekos?
— Varmasti, herra hyvä, vaan mistäs ottaa?… Katsastusmies vaikeni hieman, vaan sitten yhtäkkiä tulistui ja rupesi käsillään huitoen puhumaan.
— Kyllä minä, herra hyvä, ymmärrän ja tiedän kaikki; vaan mitäs teette! Antakaahan minun vain (upseerien kasvoilla kuvastui toivoa)… antakaahan minun vain olla kuukauden loppuun — niin ei minua enää täällä nähdä. Ennemmin menen Malahovin hautakummulle kuin jään tänne, Jumal'auta! Tehkööt niinkuin tahtovat. Koko asemalla ei ole yhtään ainoata lujaa vankkuria nyt, ja jo kolmeen päivään eivät hevoset ole heinän rivettäkään nähneet.
Ja katsastusmies katosi portista.
Kozeljtsov meni upseerien kanssa huoneeseen.