— Kas niin! — virkkoi vanhempi upseeri nuoremmalle ihan tyynesti, vaikka hetki sitten oli näyttänyt olevan vihan vimmassa: — olemme jo matkustaneet kolme kuukautta, varrotaanhan vielä vähän. Ei hätää — kyllä ennätämme perille.
Savuinen, likainen huone oli niin täynnä upseereja ja matkalaukkuja, että Kozeljtsov hädin tuskin löysi paikan ikkunalla, mihin istuutui; tarkastellen kasvoja ja kuunnellen puhelua hän rupesi tekemään paperossia. Oven oikealla puolella, vinon rasvaisen pöydän ympärillä, jolla seisoi kaksi teekeittiötä paikkapaikoin vihertynein kuparikyljin ja jolla oli levällään sokeria eri papereissa, istui pääryhmä: nuori, viiksetön upseeri, uusi tikattu kaukaasialainen takki yllä, täytti teekannua; nelisen samanlaista nuorta upseeria virui huoneen eri nurkissa: muuan näistä nukkui turkki pään alla sohvalla; toinen seisoi pöydän ääressä ja leikkasi lampaanpaistia kädettömälle upseerille, joka istui pöydän ääressä. Kaksi upseeria, toisella ajutantin sinelli, toisella ohut jalkaväen sinelli ja laukku olalla, istui pankon vieressä, ja pelkästään jo siitä kuinka he katselivat muita ja kuinka se, jolla oli laukku, poltti sikariaan, näkyi selvästi, etteivät he olleet mitään rintamaan kuuluvia jalkaväenupseereja ja että he olivat siihen tyytyväisiä. Ei heidän käytöksessään ilmennyt ylenkatsettakaan, vaan itsetyytyväinen tyyneys, joka perustui osaksi rahoihin, osaksi heidän ja kenraalin läheisiin väleihin — tunto paremmuudesta, joka kasvoi aina sen peittelemisen haluksi. Vielä nuori, paksuhuulinen tohtori ja saksalais-piirteinen tykistösotilas istuivat melkein sohvalla makaavan nuoren upseerin jaloilla ja laskivat rahoja. Oli vielä nelisen tensikkaa, joista toiset torkkuivat, toiset puuhailivat matkalaukkuineen ja kääröineen lähellä ovea. Kozeljtsov ei löytänyt kaikkien näiden henkilöjen joukossa ainoatakaan tuttua; mutta hän rupesi uteliaasti kuuntelemaan puhelua. Nuoret upseerit, jotka, kuten hän heti pelkän ulkonäön nojalla päätti, juuri olivat saapuneet upseerikoulusta, miellyttivät häntä ja ennen kaikkea muistuttivat, että hänen veljensä piti myöskin näinä päivinä saapua upseerikoulusta eräälle Sevastopolin patterille. Reppuselkäisessä upseerissa taas, jonka kasvot hän oli nähnyt jossain, oli hänestä kaikki vastenmielistä ja julkeaa. Jopa hän ajatellen: "nolaan hänet, jos hänen päähänsä vaan pälkähtää sanoa jotain", lähti ikkunalta ja istui pankolle. Yleensä hän pelkkänä rintamasoturina ja hyvänä upseerina ei pitänyt "esikuntalaisista", joihin hän ensi silmäyksellä luki molemmat upseerit.
IV.
— On se kuitenkin aika kiusallista, — puhui muuan nuorista upseereista, — olla jo näin lähellä eikä päästä perille. Kukaties nyt tulee taistelu emmekä me ole siellä.
Äänen vinkuvassa sävyssä ja täplikkäässä raikkaassa punassa, joka karkasi tuon upseerin nuorekkaille kasvoille hänen puhuessaan, ilmeni tuo armas nuorekas arkuus, joka lakkaamatta pelkää, ettei sanansa osu oikein paikalleen.
Kädetön upseeri katseli häntä hymyillen.
— Kyllä vielä ennätätte, uskokaa minua, — virkkoi hän.
Nuori upseeri katseli kunnioituksella kädettömän laihoja kasvoja, joita odottamatta hymy kirkasti, oli ääneti ja ryhtyi uudelleen teen juontiin. Ja todellakin, kädettömän upseerin kasvoissa, hänen ryhdissään ja varsinkin hänen tyhjässä sinellin hihassaan ilmeni paljon sitä tyyntä kylmäverisyyttä, jonka saattaa selittää niin, että mitä hyvänsä tehtiinkin tai puheltiin hän näytti aivankuin sanovan: "kaikki tuo on hyvin kaunista, kaiken tuon tiedän ja kaiken tuon voin kyllä tehdä, jos vaan tahdon."
— Kuinkas nyt päätetään, — virkkoi taas nuori upseeri kaukaasialaiseen takkiin puetulle toverilleen: — jäädäänkö tänne yöksi vai lähdetäänkö omalla hevosella?
Toveri kieltäytyi lähtemästä.