— Kas niin, sepä oli hauska, — virkkoi vanhempi, tarkastellen veljeä. — Mennään portaille juttelemaan.
— Mennään, mennään. Minä en tahdo juurikaslientä… syö sinä,
Federson! — virkkoi hän toverilleen.
— Vaan tahdoithan sinä syödä.
— En tahdo mitään.
Kun he tulivat portaille, kyseli nuorempi yhä veljeltään: "No, mitä, kerro", ja yhä puhui kuinka hauskaa oli tavata, vaan itse ei kertonut mitään.
Kun oli kulunut viitisen minuuttia, jonka kuluessa oli ennättänyt syntyä äänettömyyttäkin, kysyi vanhempi veli minkävuoksi ei nuorempi ollut mennyt kaartiin, niinkuin kaikki odottivat.
— Ennemmin halutti Sevastopoliin: täällähän, jos onnistaa, ylenee vielä pikemmin kuin kaartissa: siellä kymmenen vuotta everstinä, vaan täällä Todtlebenkin kahdessa vuodessa kohosi everstiluutnantista kenraaliksi. No, ja jos taas kaatuu, niin minkäs sille voi!
— Oletpas sinä veitikka! — virkkoi veli hymyillen.
— Ja ennen kaikkea, tiedätkös, veli, — sanoi nuorempi hymyillen ja punastuen, aivankuin olisi ollut aikeissa sanoa jotain hyvin hävettävää: — kaikki tuo on vähäpätöistä; ennen kaikkea pyysin päästä sen vuoksi, että sentään vähän kuin hävettää elää Pietarissa, kun täällä kuollaan isänmaan puolesta. Ja sitten minua halutti olla sinunkin kanssasi, — lisäsi hän vielä ujommin.
— Sinäpäs olet lystikäs, — sanoi vanhempi veli, ottaen esiin paperossikotelon ja häneen katsomatta. — Vahinko vaan, ettemme saa olla yhdessä.