— Suoraanko Sevastopoliin mennään? — kysyi hän hetken vaiti oltuaan.
— Niin tietysti. Sinullahan on vähän kapineita, ne pannaan kai kokoon.
— Mainiota! lähdetään heti paikalla, — virkkoi nuorempi huoaten ja meni sisään.
Vaan ovea avaamatta hän pysähtyi eteiseen pää surullisesti painuneena ja rupesi miettimään:
"Heti suoraan Sevastopoliin, pommisateeseen… kauheata! Vaan samantekevä, kerranhan sen kuitenkin olisi täytynyt tapahtua. Nythän on edes veli kanssani…"
Asia oli niin, että vasta nyt, ajatellessaan, että kun hän istuu kärryihin, hän yhtä kyytiä ajaa Sevastopoliin saakka eikä mikään sattuma enää voi tulla väliin, hänen mieleensä kuvastui selvästi vaara, jota hän oli etsinyt, ja pelkkä ajatus, että vaara oli lähellä, sai hänet ymmälle. Koettaen jotenkuten rauhoittua hän meni sisään; vaan kului neljännestunti eikä häntä kuulunut takaisin, niin että veli vihdoin avasi oven kutsuakseen hänet ulos. Nuorempi Kozeljtsov puheli kuin pahaa tehnyt koulupoika jostain upseeri P:n kanssa. Kun veli avasi oven, joutui hän aivan ymmälle.
— Heti, heti tulen! — virkkoi hän, viitaten kädellään veljelle. —
Varrohan siellä hieman, ole hyvä.
Minuutin kuluttua hän todellakin tuli ulos ja astui syvään huoaten veljensä luo.
— Ajatteleppas nyt, kun minä en voikaan lähteä kanssasi, veli, sanoi hän.
— Mitä loruja! Mikset?