— Sanon sinulle koko totuuden, Misha! Ei kellään meistä ole rahaa ja me olemme kaikki velkaa tuolle alikapteenille, jonka tuolla näit. Kovin häpeällistä!
Vanhempi veli rypisti otsaansa eikä pitkään aikaan virkkanut sanaakaan.
— Paljonko olet velkaa? — kysyi hän tähystellen kulmainsa alta veljeään.
— Paljonko… ei, ei kovin paljon; vaan hävettää kauheasti. Hän on kolmella asemalla maksanut minun edestäni ja sokerikin on ollut aina hänen… niin etten tiedä… ja preferanssiakin olemme pelanneet… minä jäin hänelle vähän velkaa.
— Se on inhottavaa, Volodja! Mitä olisit tehnyt, jos et olisi minua tavannut? — sanoi ankarasti ja veljeensä katsomatta vanhempi.
— Ajattelin veliseni, että kun saan ne muuttorahat Sevastopolissa, niin maksan. Käyhän se päinsä; ja parasta on että tulen hänen kanssaan huomenna.
Vanhempi veli otti kukkaron taskustaan ja kaivoi siitä vähän vapisevin sormin kaksi kymmenen ja yhden kolmen ruplan setelin.
— Tuossa on minun rahani, — sanoi hän. — Paljonko olet velkaa?
Sanoessaan siinä olevan kaikki rahansa Kozeljtsov ei puhunut aivan totta: hänellä oli vielä neljä kultarahaa neulottuna sattuman varalta hihankäänteeseen, vaan niihin hän oli päättänyt olla mistään hinnasta kajoamatta.
Selville kävi, että Kozeljtsov sekä preferanssista että sokerista yhteensä oli velkaa vain kahdeksan ruplaa. Vanhempi veli antoi ne hänelle, huomauttaen ainoastaan, ettei sillä tavalla saa vielä pelata preferanssia, kun ei rahaa ole.