— Mistä?
— Ei mistään, niin… siitä mitä oli… ei mitään.
— En ollenkaan, — vastasi vanhempi, kääntyen häneen päin ja lyöden häntä polveen.
— Suothan minulle anteeksi, Misha, jos olen sinua loukannut.
Ja nuorempi veli kääntyi salatakseen kyyneleet, jotka äkkiä olivat nousseet hänen silmiinsä.
VIII.
— Eiköhän tuo jo ole Sevastopoli? — kysyi nuorempi veli, kun he olivat päässeet mäen päälle.
Ja heidän eteensä aukeni meren lahti laivanmastoineen, meri kaukana siintävine vihollislaivastoineen, valkeat rantapatterit, kasarmit, vesijohdot, laivatelakat ja kaupungin rakennukset ja valkeat, sinipunervat savupilvet, jotka lakkaamatta kohoilivat keltaisilta, kaupunkia ympäröiviltä vuorilta auringon kultaisissa säteissä, joka kirkkaana kuvastuen laski tumman meren etäisyyteen.
Volodja katseli pelottomasti tätä kauhun paikkaa, jota hän oli niin paljon ajatellut; hän tunsi päinvastoin esteettistä nautintoa ja sankarillista itsetyytyväisyyttä ajatellessaan, että hänkin jo puolen tunnin perästä saa olla siellä, ja koko hänen huomionsa oli keskittynyt tuohon todellakin lumoavan omituiseen tauluun aina siihen asti kuin he saapuivat Severnajaan hänen veljensä rykmentin kuormastolle, missä heidän oli otettava selkoa rykmentin ja patterin asemapaikoista.
Kuormastoa johtava upseeri asui teltassa lähellä niin kutsuttua uutta kaupunkia, jonka matruusien perheille rakennetut lautavajat muodostivat. Teltta oli yhdistetty vihreistä, vielä hieman tuoreista tammenoksista rakennettuun suurenpuoleiseen lehtimajaan.