Veljekset tapasivat upseerin keltaisen likainen paita yllä laskemassa isolle helmitaululle suunnattoman suurta pankkisetelitukkua likaisen pöydän ääressä, jolla oli lasillinen kylmää teetä ja tarjotin, missä oli viinaa ja hiukkasen kuivaa kaviaaria ja leipää. Mutta ennenkuin puhumme upseerin ulkonäöstä ja hänen keskustelustaan veljesten kanssa, meidän täytyy luoda silmäys lehtimajan sisustukseen ja tutustua hieman hänen elämäntapoihinsa ja tehtäviinsä. Uusi lehtimaja oli niin suuri, vankasti punottu ja mukavasti rakennettu pienine pöytineen ja turpeesta kyhättyine penkkeineen, että sellaista on tapana rakentaa vain kenraaleille tahi rykmentin komentajille; jotta lehdet eivät pääsisi varisemaan majaan, oli molemmille sivuille ja kattoon ripustettu kolme mattoa, jotka, vaikka näyttivätkin muodottomilta, olivat uusia ja varmaankin kallisarvoisia. Paraimman, amatsoonin kuvalla kirjaillun maton alla olevassa rautasängyssä, jota peitti heleänpunainen silkkipeite, oli likainen, rikkinäinen tyyny ja kissannahkaturkit. Pöydällä oli hopeakehyksinen peili, hopeainen, kovin likainen pääharja, särkynyt luukampa, johon oli tarttunut rasvaisia hiuksia, hopeinen kynttilänjalka, likööripullo kultaisine, punaisine, suunnattoman suurine nimilippuineen, kultakello, johon oli kaiverrettu Pietari I:n kuva, kaksi kultaista kynänvartta, kotelo, jossa oli kapseleja, leivän kuori, hajalleen viskatut vanhat kortit sekä sängyn alla tyhjiä ja täysiä pulloja. Tämän upseerin johdossa oli rykmentin kuormasto ja hevosten muonitus. Yhdessä hänen kanssaan asui hänen hyvä ystävänsä, asioitsija, jonka toimena oli tarpeiden hankinta. Veljesten sisäänastuessa oli tämä nukkumassa teltassa, kuormastoupseerin tehdessä tiliä kruunun rahoista näin ennen kuun loppua. Kuormastoupseeri oli hyvin kaunis ja sotaisa ulkomuodoltaan: tuuheaviiksinen, kookas ja muhkea. Vastenmielistä oli vain kasvojen hikisyys ja pöhöttyneisyys, joka melkein peitti hänen pienet harmaat silmänsä (ikäänkuin hän olisi ollut täynnä portteria) ja tavaton likaisuus, aina ohuesta rasvaisesta tukasta suuriin paljaisiin jalkoihin saakka, jotka olivat pistetyt eräänlaisiin kärpännahkatohveleihin.
— Onpas siinä rahaa! — sanoi Kozeljtsov I:nen tullessaan lehtimajaan samalla kuin hänen silmänsä ahnaasti kiintyivät setelitukkuun: — etteköhän lainaisi minulle noista puolia, Vasilij Mihailitsh!
Kuormastoupseeri käännähti nähtyään vieraat ja kooten rahat tervehti nousematta istualtaan.
— Jospa olisivat omiani! Kruunun ne ovat, hyvä herra… Vaan kuka teillä on mukananne? — kysyi hän pannen rahat lippaaseen, joka oli hänen vieressään ja katsahtaen Volodjaan.
— Se on veljeni, tulee suoraan upseerikoulusta. Poikkesimme teiltä tiedustelemaan missä rykmentti on.
— Istukaa, hyvät herrat, — sanoi hän nousten, ja kääntämättä huomiota vieraisiin lähti telttaan. — Haluatteko jotain juotavaa, portteria ehkä? — sanoi hän.
— Eipä haittaa, Vasilij Mihailitsh!
Volodja oli hämmästynyt kuormastoupseerin itsetietoisuudesta, hänen huolimattomasta käytöksestään ja siitä kunnioituksesta, jota veli hänelle osotti.
"Nähtävästi tuo on parhaimpia upseereja, jota kaikki kunnioittavat: varmaankin typerä, mutta vieraanvarainen ja urhoollinen", ajatteli hän, istuen ujosti ja arkaillen sohvalle.
— Niin, missähän meidän rykmenttimme on? — kysyi vanhempi veli, korottaen äänensä telttaan kuuluvaksi.