— Anna simferopolilaista portteria! — huusi hän. Palvelija, jonka kasvoilla Volodjan mielestä oli kopea ilme, tuli lehtimajaan ja sysäten hieman Volodjaa otti portteria penkin alta.
Pullo portteria oli jo tyhjennetty ja keskustelu oli jatkunut jotenkin kauan samaan tapaan, kun teltan oviverhot aukenivat ja sieltä astui lyhyenläntä, verevä mies sininen, tupsuilla koristettu yönuttu yllä ja punareunainen kokardilakki päässä. Tullessaan hän punoi mustia viiksiään, ja luoden katseensa mattoon vastasi tuskin huomattavalla olkapään liikkeellä upseerien tervehdykseen.
— Antakaapas minullekin lasillinen! — sanoi hän istuen pöydän ääreen. — Pietaristako tulette, nuori mies? — sanoi hän ystävällisesti puhutellen Volodjaa.
— Niin, ja olen menossa Sevastopoliin.
— Omastako pyynnöstänne?
— Niin.
— Kaikkea sitä päähän pälkähtää, hyvät herrat! minä en ymmärrä! — jatkoi asioitsija. — Minä olisin valmis vaikka jalkaisin lähtemään Pietariin, jos vain laskettaisiin. Kyllänsä saa, Jumal'auta, tästä kirotusta elämästä.
— Miksikä se teistä niin huonoa on? — kysyi vanhempi Kozeljtsov häneltä; — mikäs teidän täällä on eläessä!
Asioitsija katsahti häneen ja kääntyi pois.
— Nämä vaarat, kieltäymykset, kun kaikki puuttuu — jatkoi hän, kääntyen Volodjan puoleen. — Kaikkea sitä päähän pälkähtää, en tosiaankaan ymmärrä teitä, hyvät herrat! Olisi edes jotain hyötyä, niin sitten. Mutta onko hauskaa tulla teidän iällänne yht'äkkiä raajarikoksi koko elämäkseen?