Poiketkaa ravintolaan oikealle, jos tahdotte kuunnella merimiesten ja upseerien juttuja: siellä varmaankin jo tarinoidaan viime yöstä, Fenjkasta, 24:n päivän taistelusta, siitä kuinka kalliilla hinnalla ja rumalla tavalla tarjotaan kyljyksiä ja mitenkä mikin toveri sai surmansa.

— Hitto vie, kuinka meillä nyt on asiat huonosti! — sanoo bassoäänellä valkoverinen, viiksetön meriupseeri, jonka olan yli riippuu kudottu vihreä vyöhikkö.

— Missä meillä? — kysyy toinen.

— Neljännellä vallinsarvella — vastaa nuori upseeri, ja te katsahdatte ehdottomasti mitä suurimmalla huomaavaisuudella jopa kunnioituksella valkoveriseen upseeriin hänen sanoessaan: "neljännellä vallinsarvella". Hänen suuri ujostelemattomuutensa, huitomisensa käsillään, kova naurunsa ja äänensä, mikä kaikki teistä on tuntunut julkeudelta, näyttää teistä nyt olevan vain merkkinä siitä perin pöyhistelevästä mielentilasta, johon nuo hyvin nuoret miehet joutuvat vaaran jälkeen; niinpä luulette hänen kertovan kuinka huonosti neljännellä vallinsarvella on asiat pommien ja kuulien vuoksi: vielä mitä! huonosti on sen vuoksi, että on niin paljo likaa. "Mahdotonta mennä patterille", — virkkaa hän, osottaen saappaitaan, jotka yläpuolelle pohkeiden ovat lian peitossa. — "Ja minulta taas parhaimman tykkipäällysmiehen ampuivat, suoraan otsaan pamahuttivat", virkkaa toinen. "Kenen sitten? Mitjuhinin? Eihän… no, tuodaankos sieltä vasikanpaistia, senkin kanaljat!" lisää hän ravintolan palvelijalle… Ei Mitjuhinin, vaan Abramovin. Se poika oli kuudessa hyökkäyksessä mukana.

Pöydän toisessa kulmassa, kyljys- ja hernelautasten sekä pullon takana, jossa on hapanta, "bordeaux'ksi" nimitettyä Kriminviiniä, istuu kaksi jalkaväenupseeria: toinen, nuori, jolla on punainen kaulus ja kaksi tähteä sinellissä, kertoo toiselle, jolla on musta kaulus eikä yhtään tähteä, Alman taistelusta. Edellinen on jo hieman hutikassa ja siitä, että hän tuon tuostakin pysähtelee kertoessaan, epävarmasta katseesta, joka ilmaisee epäilyä, ettei häntä uskota, ja ennen kaikkea siitä liika suurenmoisesta osasta, jota hän kaikessa tuossa näyttelee ja että kaikki on liika kauheaa, huomaa, että hän poikkeaa koko joukon vääristelemättömästä totuudesta. Mutta eihän teitä liikuta nuo kertomukset, joita kauan vielä tulette kuulemaan Venäjän joka kolkassa: te tahdotte mieluummin mennä vallinsarville, nimenomaan neljännelle, josta teille on niin paljon ja niin monella eri tavalla kerrottu. Kun joku sanoo olleensa neljännellä vallinsarvella, niin hän sanoo sen erityisellä mielihyvällä ja ylpeydellä; kun joku sanoo: menen neljännelle vallinsarvelle, niin hänessä pakostakin huomaa pientä mielenkuohua tai kovin suurta kylmäverisyyttä; kun tahdotaan tehdä pilaa jostakusta, niin sanotaan: sinutpa pitäisi panna neljännelle vallinsarvelle; kun kohdataan paarit ja kysytään: mistä? niin useimmiten vastataan: neljänneltä vallinsarvelta. Yleensä on kaksi aivan erilaista mielipidettä tuosta kauheasta vallinsarvesta: niiden, jotka eivät koskaan ole siellä olleet ja jotka ovat vakuutetut siitä, että neljäs vallinsarvi on varma hauta jokaiselle, joka vain sinne menee, sekä sitten niiden, jotka elävät siellä, kuten valkoverinen laivavänrikki, ja jotka, kun puhuvat siitä, kertovat teille onko siellä kuiva vai likaa, lämmin vai kylmä maaluolassa j.n.e.

Sen puolentunnin kuluessa, jonka vietitte ravintolassa, on sää kerinnyt muuttua: yli meren levinnyt sumu on kokoontunut harmaiksi, ikäviksi, kosteiksi pilviksi ja peittänyt auringon; surullista usvaa vihmoo alas, kastellen katot, katukäytävät ja sotilasviitat…

Kun olette sivuuttanut vielä yhden vallituksen, käännytte portista oikealle ja astutte ylös suurta katua pitkin. Tämän vallituksen takana ovat talot kadun molemmilla puolilla asumattomina, kylttejä ei ole, ovet ovat laudoilla teljetyt, ikkunat säpäleinä, missä on seinännurkka luhistunut, missä katto puhki. Rakennukset näyttävät iäkkäiltä, kaikenlaista surua ja puutetta kokeneilta sotavanhuksilta, jotka ylpeästi ja vähän halveksien katselevat teitä. Kulkiessanne kompastelette tiellä ajelehtiviin tykinkuuliin ja vesikuoppiin, joita pommit ovat kaivaneet kiviseen maaperään. Kadulla kohtaatte ja ehätätte sotamiesosastoja, jalkakasakoita, upseereja; silloin tällöin tulee vastaanne nainen tai lapsi, mutta ei enää hattupäinen nainen, vaan matruusin eukko vanhassa turkissa ja sotilassaappaissa. Kuljettuanne kauemmas katua pitkin ja laskeuduttuanne matalan mäen rinteen alle, ette ympärillänne enää näe taloja, vaan raunioita, kiviröykkiöitä, lautakasoja, pölkkyjä, saviläjiä, edessänne jyrkällä mäellä huomaatte mustan likaisen alan, jonka kaivannot ristiinrastiin uurtavat, ja tuo se juuri on nyt neljäs vallinsarvi… Täällä tapaa ihmisiä vielä harvemmassa, naisia ei näe ollenkaan, sotamiehet rientävät, tiellä punottaa veritippoja ja välttämättä kohtaatte täällä neljä sotamiestä paareineen, paareilla kalpean kellertävät kasvot ja verinen sinelli. Jos kysytte: mihin hän on haavottunut? niin paarinkantajat vihaisesti päätään kääntämättä vastaavat: jalkaan tai käteen, jos kysymys on lievästi haavottuneesta; tai ovat jurosti vaiti, jos paareilta ei näy päätä ja niillä lepää kuollut tai vaikeasti haavottunut.

Juuri kun alatte astua mäkeä ylös, viiltää läheltä kuuluva tykinkuulan tai pommin vinkuna vastenmielisesti korviinne. Yhtäkkiä käsitätte, aivan toisella tavalla kuin sitä ennen, niiden äänten merkityksen, joita kuulitte kaupungissa. Jokin vienon lohdullinen muisto välähtää yhtäkkiä mielikuvituksessanne, oma persoonanne alkaa enemmän kiinnittää mieltänne kuin havainnot: teiltä riittää vähemmin huomiota kaikkeen ympärillä olevaan, ja vastenmielinen epäröimisen tunne valtaa teidät äkkiä. Mutta huolimatta tuosta kehnosta äänestä, joka yhtäkkiä vaaran uhatessa on alkanut teissä puhua, te, varsinkin kun katsahdatte sotamieheen, joka käsillään huitoen ja luisuen alasmäkeä vetelässä liassa juoksee täyttä karkua, nauraen ohitsenne, — te pakotatte vaikenemaan tuon äänen, ehdottomasti oikaisette vartalonne, nostatte päänne pystympään ja kiipeätte ylös niljakkaa, savista mäkeä. Tuskin olette taas ponnistellut vähän matkaa ylöspäin, kun oikealla ja vasemmalla puolellanne alkaa suhista tussarin kuulia, ja te jäätte kenties tuumimaan, menisittekö ehkä saartokaivantoa myöten, joka kulkee yhtäsuuntaisesti tien kanssa; mutta saartokaivanto on aina yläpuolelle polven täynnä niin vetelää, keltaista, haisevaa likaa, että ehdottomasti päätätte mennä mäen yli, semminkin kun näette, että kaikki kulkevat sitä tietä. Kun olette astunut parisensataa askelta, tulette ristiin rastiin uurretulle likaiselle alueelle, jota ympäröivät joka puolelta vallikopat, multavallit, kellarit, maaluolat, tykkisillat, joiden päällä suuret valurautaiset kanuunat seisovat ja tykinkuulat säännöllisissä läjissä viruvat. Kaikki tuo näyttää teistä olevan mätkitty siihen ilman mitään tarkotusta, yhteyttä ja järjestystä. Missä istuu patterilla joukko matruuseja, missä seisoo kentän keskellä rikkiammuttu kanuuna puoleksi likaan uponneena, missä taas jalkasotamies kivääreineen menee patterin läpi ja raahaa suurella vaivalla jalkojaan sitkeässä liassa. Mutta kaikkialla, joka puolella ja joka paikassa näette pirstaleita, räjähtäneitä pommeja, tykinkuulia, leirin jälkiä, kaikki tuo uponneena vetelään, sitkeään likaan. Aivan lähellänne olette kuulevinanne tykinkuulan iskun, joka taholta tuntuu kuuluvan erilaisia kuulan ääniä — surisevia kuin mehiläinen, vinhaan viuhuvia tai vinkuvia kuin soittimen kieli, — kuulette hirmuisen jymähdyksen, joka tärisyttää teitä kaikkia ja tuntuu teistä aivan hirvittävältä.

"Tuossa se nyt siis on, se neljäs vallinsarvi, siinä se on, se kamala, todella hirmuinen paikka!" ajattelette itseksenne, tuntien pientä ylpeyden ja valtavaa tukahutetun pelon tunnetta. Mutta herätkäähän haltioistanne: se ei vielä ole neljäs vallinsarvi. Se on Jasonin redutti — verrattain hyvinkin vaaraton paikka eikä ollenkaan kauhea. Tullaksenne neljännelle vallinsarvelle suunnatkaa kulkunne oikealle, samaa kapeaa saartokaivantoa pitkin, jota jalkasotamies selkä kyyryssä kulki. Saartokaivannolla ehkä kohtaatte taas paarit, matruusin, sotamiehen lapioineen, näette miinajohtoja, maaluolia liassa, joihin mahtuu kyyryssä ryömimään vain pari henkeä, siellä näette myöskin Mustanmeren pataljoonain jalkakasakoita, jotka siellä muuttavat jalkaansa, syövät, polttavat piippua ja elävät, näette taas kaikkialla samaa haisevaa likaa, leirin jälkiä ja poisheitettyä malmirautaa kaikissa mahdollisissa muodoissa. Kuljettuanne vielä kolmisensataa askelta tulette uudestaan patterille — tasaiselle kummulle, joka on täynnä kuoppia ja jota mullalla täytetyt vallikopat, tykkisilloilla seisovat kanuunat ja maavallit ympäröivät. Täällä näette kenties nelisen matruusia pelaamassa korttia rintavarustuksen suojassa ja meriupseerin, joka huomattuaan uuden tulokkaan, hyvillä mielin näyttää teille talouttaan ja kaikkea mikä teitä vain voi huvittaa. Tykillä istuen upseeri kiertää niin tyynesti keltaisesta paperista paperossin, niin tyynesti kävelee ampuma-aukolta toiselle, niin tyynesti ja aivan luonnollisesti puhelee kanssanne, että tekin kuulista piittaamatta, joita nyt tiheämpään kuin ennen suhahtelee päänne yli, tekin muututte kylmäveriseksi ja tarkkaavaisesti kyselette ja kuuntelette upseerin kertomuksia. Upseeri kertoo teille — mutta ainoastaan jos kyselette — viidennen päivän pommituksesta, kertoo kuinka hänen patterissaan vain yksi tykki saattoi toimia ja koko tykkimiehistöstä vain kahdeksan miestä jäi jäljelle ja kuinka hän yhtäkaikki seuraavana kuudennen päivän aamuna ammutti kaikilla tykeillä; kertoo teille kuinka viidentenä pommi osui matruusien maaluolaan ja surmasi yksitoista miestä; näyttää teille ampuma-aukoista vihollisen pattereita ja saartokaivantoja, jotka eivät täältä ole kuin 30-40 sylen päässä. Pelkään vain, että kun kurkistatte ampuma-aukosta vihollista, ette kuulien suhinalta näe yhtään mitään, mutta jos näette, niin hyvin näette, että tuo valkoinen kivivalli, joka on niin lähellä teitä ja jonka yllä valkoiset savupilvet hulmahtelevat, juuri tuo valkoinen valli onkin vihollinen — se, niin kuin sotamiehet ja matruusit sanovat.

Saattaapa hyvinkin sattua, että meriupseeri, turhamaisuudesta tahi yksinkertaisesti vain omaksi huvikseen, tahtoo teidän aikananne hieman paukutella. "Komendori ja miehet tykille", ja nelisentoista matruusia, mikä tyrkäten piippua taskuunsa, mikä tukkien korppua suuhunsa, rientää reippaasti ja iloisesti, niin että korkorautaiset saappaat tykkisiltaa tömisyttävät, lataamaan tykkiä. Tarkastakaahan noiden miesten kasvoja, ryhtiä ja liikkeitä: noiden ahavoittuneiden, kulmikkaiden kasvojen jokaisessa rypyssä, jokaisessa lihaksessa, noiden hartiain leveydessä, noiden jalkojen paksuudessa, jotka ovat suunnattomiin saappaisiin pistetyt, jokaisessa liikkeessä — tyynessä, varmassa, maltillisessa — ovat nähtävinä ne pääpiirteet, jotka muodostavat Venäläisen voiman, — yksinkertaisuus ja itsepintainen sitkeys; mutta täällä näkyy vielä jokaisen kasvoilla, että paitsi näitä tärkeimpiä tunnusmerkkejä, sodan vaarat, vihat ja kärsimykset ovat lisänneet niihin vielä oman arvon tunnon ja sekä mielen että tunteen ylevyyden.