Vähän tuonnempana näette vanhan sotamiehen, joka muuttaa paitaa. Hänen kasvonsa ja ruumiinsa ovat kalmankellertävät ja aivan kuin luurangolla. Kättä ei hänellä ole: se on olkapäätä myöten leikattu pois. Hän istuu pää pystyssä, hän on parantunut; mutta elottomasta, himmeästä katseesta, kasvojen kammottavasta laihuudesta ja kurtuista näette, että tuo ihmisolento on jo elänyt parhaimman osan elämästään.
Toisella puolella näette telttasängyssä kärsivät, kalpeat ja hennot naiskasvot, joiden poskipäillä hehkuva punerrus leikkii.
— Tuota meidän matruusinvaimoa sipaisi viidentenä päivänä pommi jalkaan, — kertoo teille oppaanne: — vei päivällistä miehelleen vallinsarvelle.
— No, poisko leikattiin?
— Yläpuolelta polven leikattiin.
Nyt, jos teillä on vahvat hermot, menette ovesta vasemmalle: siinä huoneessa toimitetaan sitomiset ja leikkaukset. Näette siellä tohtorit kyynäspäitä myöten verisine käsineen ja kalpeine, synkkine muotoineen työssä telttasängyn ympärillä, jossa avoimin silmin ja kuin houreessa puhuen tolkuttomia, väliin yksinkertaisia ja liikuttavia sanoja makaa haavottunut kloroformin vaikutuksen alaisena. Tohtorit tekevät inhottavaa, mutta terveellistä leikkaustyötään. Te näette kuinka terävä käyrä veitsi tunkee valkeaan terveeseen lihaan, näette kuinka haavottunut yhtäkkiä kammottavasti, vihlovasti kirkaisten ja sadatellen herää tuntoihinsa, kuinka välskäri viskaa nurkkaan poisleikatun käden, näette kuinka paareilla samassa huoneessa lepää toinen haavottunut, joka katsellen toverinsa leikkausta lyyhistyy kasaan ja voihkii, ei niin paljon ruumiillisesta kivusta kuin henkisistä odotuksen tuskista, — näette kauhistavia, mieltäjärkyttäviä näkyjä, näette sodan — ei säännöllisessä, kauniissa ja loistavassa rintamassa musiikin soidessa ja rumpujen päristessä, lippujen liehuessa ja kenraalien pyörähdellessä ratsuillaan, vaan näette sodan todellisessa ilmauksessaan, — veressä, kärsimyksissä, kuolemassa…
Astuessanne ulos tästä kärsimysten talosta tunnette ehdottomasti elpymisen tunnetta, hengitätte täysin rinnoin raikasta ilmaa, nautitte oman terveytenne tunnosta, mutta samalla ammennatte näiden kärsimysten tarkastamisesta oman mitättömyytenne tunnon ja tyynesti, epäröimättä menette vallin sarville…
"Mitä merkitsee minunlaiseni maan madon kärsimykset ja kuolema tuollaisten kärsimysten ja tuollaisten kuolojen rinnalla!" Mutta pilvettömän taivaan, helottavan auringon, kauniin kaupungin, avoimen kirkon ja eri tahoille liikkuvan sotilasväen katseleminen saa pian taas mielenne tavallisen huolettomuuden, pikku huolien ja nykyhetkeen viehtymisen tilaan.
Vastaanne tulee kenties kirkosta jonkun upseerin hautajaissaatto ruusunpunaisine ruumisarkkuineen, musiikkeineen ja liehuvine kirkkolippuineen; korviinne kuuluu kenties ampumisen ääntä vallinsarvilta, mutta se ei saata teitä äskeisiin ajatuksiinne, hautajaissaatto näyttää teistä vain kauniilta sotaiselta näytelmältä, laukausten äänet — kauniilta sotaisilta ääniltä, ettekä te yhdistä tuohon näytelmään ettekä noihin ääniin selvää, omaan itseenne kohdistuvaa ajatusta kärsimyksistä ja kuolemasta, niinkuin teitte sitomispaikassa.
Kun olette sivuuttanut kirkon ja vallituksen, tulette kaupungin vilkkainta sisäistä elämää sykkivään osaan. Molemmin puolin on puotien ja ravintolain kylttejä. Kauppiaat, hattu- ja huivipäiset naiset, keikailevat upseerit — kaikki puhuu asukkaiden mielenlujuudesta, itseluottamuksesta, varmuudesta.